Rakkautta, rakkautta vain

Tasan viikko sitten, sunnuntaina 6.11.2011 klo 9.14, syntyi meille pieni tytär tehden miehestäni jo toista kertaa isän. Tämä isäinpäivä tuntuu, jos mahdollista, vieläkin tärkeämmältä kuin edelliset. Rakkaasta miehestä ja isästä paljastuu yhä uusia hienoja puolia nyt kun sitä isyyttä saa jakaa kahdelle lapselle, pojalle ja tyttärelle. Tyttären isyys tuntuu myös herkistävän miestä uudella tavalla, ja minuakin.

Olen niin onnellinen tästä perheestä, etten voi sitä sanoin kuvailla. En tiennyt että rakkaus voi aina vain kasvaa valtavammaksi, vaikka se toisaalta on tehnyt juuri niin ensihetkistä alkaen esikoisen kanssa.

Sydän on pakahtua tuon ihanan miehen vuoksi joka rakastaa ja hoivaa meitä kaikkia, ihanan esikoisen ansiosta joka pienenä isona poikana hurmaa uusilla taidoillaan ja hoivaamalla pikkusiskoa hellästi rakkaus katseessaan, ja perheen uusimman jäsenen tuhinasta, hamuavasta suusta, pienistä varpaista ja syvän viisaasta katseesta. Tässä hetkessä on maailman parasta olla<3

Hyvää isäinpäivää kaikille ihanille iseille!

Yökukkuilua

Perjantaina tuli käytyä jälleen neuvolassa. Kaikki arvot olivat oikein hyvät, ei moitittavaa. Kyselin siitä kasvaako vauva terkkarin mielestä riittävästi, ja kyllä kuulemma kasvaa. Sitten mittailtiin sf, joka oli laskenut puoli senttiä! Ja täten siis todettiin myös että laskeutunut on meidän vauva. Edellisen illan tuntemukset saivat siis vahvistuksen, kun saatoin oikein tuntea kuinka vauva porasi päätään alakertaan, hengitys helpottui kertaheitolla ja potkut alkoivat tuntua ihan eri paikassa! Jei sille!

Nyt sitten istun alakerran sohvalla, sillä jossain vaiheessa yötä untani alkoivat häiritsemään kipeät supistukset. Kello 03.10 totesin miehelle nousevani ylös kun hiki nousee pintaan. Esikoisen synnytys käynnistyi aikoinaan klo 03.15 limatulpan irtoamisella, ja siitä hiukan vajaan kymmenen tunnin päästä hän oli maailmassa. Nyt sitten arvon tässä että onko tämä sitä itseään, vai harjoitellaanko vain. Tästä olisi toive varmentua suhteellisen nopsaan, sillä esikoisen hoitaja asuu sadan kilometrin päässä ja tarvitsee lähtökutsun siis riittävän ajoissa!o_O iik.
Supistuksia tulee nyt noin 5-10 minuutin välein ja ne sattuvat, mutta en osaa sanoa voimistuvatko ne. Vessaan olen jo joutunut juoksemaan kerran, liekö sekin jokin merkki.

No, jos ei nyt ole tosi kyseessä, niin kukutaan sitten huvikseen vaan. Mulla on ainakin huomenna nukkuma-vuoro:D

Neuvolalääkäri

Kovasti odottamani, tämän raskauden ensimmäinen ja viimeinen, neuvolalääkärikäynti oli juuri ennen viikonloppua. Odotin tuota kovasti koska a.) en tosiaan ollut tavannut lääkäriä näissä merkeissä vielä kertaakaan tämän raskauden aikana, ja b.) minua kiinnosti suuresti oliko hiukan aikaisemmin ollut yön kestävä supistelumaraton saanut mitään aikaiseksi.

Aluksi oli käynti terkkarilla jossa katottiin normit: pissa joka oli puhdas, verenpaineet jotka olivat loistavat ja paino, joka oli kahdessa viikossa noussut 400 grammaa. Sitten lääkäriä odottelemaan. 

Sisätutkimuksen tulos; hiukan pehmennyt, mutta kiinni ja pituus jäljellä. Eli ei varmaan ihan heti synny, ja lääkäri kysyikin että menikö esikkoKIN yliaikaiseksi;)

Ei mennyt ei, mutta tulipahan selväksi mikä tohtorin käsitys oli tämän raskauden kestosta:) Minua ei yhtään haittaisi vaikka menisikin yliaikaiseksi, sillä olo on väsymystä lukuun ottamatta mainio ja mulla on vaikka mitä tekemistä vielä ennen vauvan syntymää. Kunhan vauvalla on kaikki hyvin, niin saa pysyä masussa vielä hyvän tovin. Toki toivon ettei käynnistykseen kuitenkaan jouduttaisi, sillä haluaisin että synnytys lähtisi liikenteeseen ihan omaa tahtiaan, lempeästi ja vähitellen voimistuen. 

Vauva on yhä edelleen raivotarjonnassa, sydän jumpsutti +148 ja liikkeet kahdella plussalla. Turvotusta ei ole havaittavissa, ainakaan vielä. 

Sf-mitta oli vain 31,5 eli lisäystä parin viikon takaiseen oli siis vain puoli senttiä, mikä kuulostaa minusta vähältä.Ja käyräkin notkahti. Yritin kysyä sekä terkkarilta että lääkäriltä tästä vähäisestä painonnoususta, mutta toinen ei sanonut mitään ja toinen vain kehui maltillisesta painonnoususta. Eikös tuo painon nousu ja sf-mitan kasvu kuitenkin mitata syystä? Niillä seurataan vauvan kasvua!?:/

Täytyy kaivaa neuvolakortti esikon odotusajalta esiin ja tehdä hiukan vertailua, googlata en taida edes uskaltaa.

Mitäs muuta? Maitobaari on auennut, ei tosin onneksi niin että paidat olisivat märkinä. Niin, ja esikoinen tekee ihan selvää pesäeroa minuun, ja hakee isästään enempi tukea. Toisinaan äiti ei saa suukottaa, ei osallistua leikkeihin eikä lukea iltasatua. Nyyhkis, mutta kaipa tuo on vain hyväksi ja tarpeen.

Tällä hetkellä keskityn opintojen loppuunsaattamiseen niin hyvin kuin jaksan, ja yritän siinä sivussa muistella mitä kaikkea siihen sairaalakassiin taas olikaan hyvä pakata?

Uusi viikko

Uudet viikot pyörähtivät taas käyntiin, laskutavasta riippuen joko maanantaina tai tänään 36+0! 

Masu on jo aika pallo, ja vielä sen verran ylhäällä että painaa keuhkoja ja vauva ylettyy monottamaan mojovasti kylkiluihin. Nyt on parina iltana ollut sellaista kovaa kipua oikealla puolella alavatsalla, joka tuntuu siltä kuin isot lihakset repeäis. Ehkä ne repeääkin, en kyllä muutakaan selitystä tolle kivulle keksi.Yöks. Yöt nukun taas suhteellisen kevyesti, kyljen kääntöä ahkerasti harjoittaen, sillä lonkat alkavat prakaamaan kun hetkenkään pidempään on paikallaan. Aamuisin olo on aika hakattu, mutta paranee päivän mittaan ja iltalenkilläkin jaksan vielä ihan hyvin käydä. Muutenkin energiaa tuntuu nyt olevan ihan kiitettävästi ja jaksan perusarjen pyörittämisen ja jopa uhmiksen hullailut aika hyvin. Jei!

Masumuhku

Ja sivusta

Minua on viime aikoina huolettanut jonkin verran tuo pysähtynyt painonnousu. Kuluneen viikon aikanakaan se ei ole noussut yhtään. Olin jotenkin siinä käsityksessä että tässä lopussa sitä nousua tulee reippaamminkin ja nyt sitten mietin että onko tämä merkki jostakin. Huolettaa saako vauva tarpeeksi ravintoa ja takaraivossa tykyttää yhden tutun kohtalo kun loppuraskaudesta hänellä todettiin kalkkeutunut istukka jonka vuoksi vauva ei ollut aikoihin saanut tarpeeksi ravintoa ja äiti itsekin oli kovin pieni. Kaikesta sitä kai saa huolen aikaiseksi kun on tätä tyyppiä. Googlestakaan ei ollut oikein mitään apua kun kaikki painoon liittyvät jutut käsittelivät vain joko liiallista painonnousua tai muutaman sadan gramman pudotusta juuri ennen laskettua aikaa.

Oh well.

Esikko on muuten viime aikoina osoittanut kyyneleet kirvoittavaa hellyyttä ja vauvan odotusta. Se tuntuu niin hyvältä kun pieni pää painautuu masua vasten ja kuuntelee pikkusisarusta, minun kullanmuruset; toinen masussa ja toinen sylissä. Ja pian molemmat sylissä<3

Neuvolakuulumisia

Kolmen viikon tauon jälkeen tänään oli taas neuvolakäynti, viikkoja neuvolan mukaan 35+1. Kolmen viikon tauko, normi kahden viikon tauon sijaan, tuli kun neuvolatäti ja harjoittelija olivat sitä mieltä että kaikki oli niin hyvin edelliskäynnillä ettei mitään syytä rampata siellä. No samapa tuo, mutta tietysti heti sen käynnin jälkeen alkoi väsyttää, oksettaa ja supistaa non stop:)
No joo, eipä siellä käyminen olisi asiaa mihinkään muuttanut.
Paha olo on siis tullut takaisin, ruoka ei maistu ja silloin kun maistuu niin vain pieninä annoksina. Ja nälkä on siis kuitenkin aika lailla jatkuva seuralainen. Vatsakaan ei ihan tahdo toimia, eli ilmeisesti vauva vie tuon tilan tästä kropasta aika tehokkaasti. Ja kun ruoka ei maistu, oli painon nousukin vähäistä, käyrä suorastaan notkahti kun kolmessa viikossa olin saanut kokonaista kolmesataa grammaa kerrytettyä:/
Vauva kuitenkin ilmeisesti kasvaa ja voi ihan hyvin. Sf-mittaa oli tullut kaksi senttiä lisää ja on nyt 31, sydän jumputti 140, niinkuin kaikki kolme edellistä kertaa ja vauva pötkötteli raivotarjonnassa niin kuin tähänkin asti. Minulla paineet ja pissa kohdillaan. Kaikki siis okei, ja seuraava käynti onkin sitten synnytystapa-arvio/eka lääkärikäynti kuun lopussa.
Liikkeistä saatiin kaksi plussaa ja ihmekös tuo kun meno on aika lailla vauhdikasta ja jatkuvaa. Kätilöharjoittelija muistutti siitä miten liikelaskenta tehdään jos tarvetta ilmenee, ja lisäsi sitten, VIRHEELLISESTI, että loppua kohden liikkeet sitten harvenevat ja se kuuluu asiaan. Ai että mua ottaa aivoon että alan ammattilaiset yhä edelleen jankkaavat tuota virheellistä ja mahdollisesti kohtalokasta "faktaa"! Liikkeet eivät harvene eikä vauva hiljene loppua kohden. Liikkeet mahdollisesti muuttuvat, koska tila käy ahtaaksi, mutta niitä tulisi kuitenkin tulla normisti. Lapsen hiljaisuus kohdussa on aina syytä ottaa tosissaan ja tarkistuttaa asia!

Tässä muutama artikkeli asiasta, kun Ruotsissa  on vihdoin herätty tekemään asialle jotain:

http://www.metro.se/halsa/var-tredje-barn-kunde-raddats/EVHkje!EkrtugJjZCVsw/

http://www.lakartidningen.se/07engine.php?articleId=17089

Suomessahan asiaan tyypillisesti herätään muutama vuosi tai vuosikymmen myöhemmin, oli kyse sitten mistä hyvänsä.

No joo, pääsinpäs paasaamaan.
Takaisin neuvolointiin. Mainitsin siitä että minua jo aika kovasti supistaa, ja viime yönä oikein vaikeroin yhden armottoman kestosupistuksen ajan. No, harjoittelijan mukaan  näillä supistuksilla ei synnytetä. Minkä se tietysti tietää kun on minun kropassani ollut:/
Tiedänhän minä ettei näillä supistuksilla synnytetä, mutta en hämmästyisi vaikka ne jotain tekisivätkin. Ainakin enemmän kuin pelkät harkkarit. Toisaalta taas, näillä viikoilla on myös kuulemma jo aivan sama vaikka lähtisikin syntymään. No joo, niin kai, mutta saisi tuo nyt puolestani kuitenkin pysyä sisällä vielä hiukan paremmille viikoille. No siellä lääkärintarkastuksessa kai selviää onko mitään tapahtunut. Ja sitten taas, oli tai ei, niin siitä on aika vaikea ennustaa mitään.

Mitään muuta uutta tänne ei juuri kuulukaan. Väsymys alkaa olla aika armotonta, mutta olo on muuten hiukan seesteisempi kuin ehkä koko raskauden aikana. Taitaa olla niin että nyt alkaa se itseensä käpertyminen, ja pinnassa olleet hermotkin hiukan rauhoittuvat. Sopivaan vuodenaikaan tulee tämä vaihe, lämpimät viltit, koti-illat kynttilänvalossa ja höyryävä teekupponen kun luonaavat mainiosti sekä omaan olotilaan että ulkona möyräävään sateeseen ja myrskyyn.

Kasvua ja kiristystä

Voisin tähän alkuun taas todeta että aika kuluu kuin siivillä, oli sitten hauskaa tai ei. No, hauskaa kai täällä on enimmäkseen ollutkin, joten ei ihmekään että kun katsahtaa kalenteriin alkaa hirvittää. Gradu on viime metreillä, kirjoitusvirheiden korjaus jäljellä ja se olis sitten siinä. Siis gradun osalta. Sitten olis vielä ne pienet extra jutut jotka olen tehokkaasti tähän asti tunkenut ajauksista jonnekin pölyiseen nurkkaan, mutta jotka nyt pitäisi sieltä kaivaa esiin ja hoitaa äkkiä pois alta - ja valmistua. Aikaa tähän tehtävään on epämääräiset yhdestä päivästä seitsemään viikkoon. Riippuen siitä milloin lapsi numero kaksi aikoo pyrkiä päivänvaloon. Uskokaa pois, olen vääntänyt tästä(kin) stressi-itkut. Onneksi esikko on niin huomaavainen tapaus että kävi riipimässä vessapaperia poikineen (koko rullan) äidin silmien kuivaamiseksi<3

Viime aikoina on tuntunut siltä, että tämä mahan asukas todella voi tulla koska vaan. Viimeisen viikon on supistuksia sadellut päivittäin. Harjoitussupistuksia joo, mutta sitten myös sellaisia jotka tuntuvat jo selässäkin ja saavat hengen hiukan salpaantumaan. Öisinkin olen herännyt muutamaan otteeseen epämukavaan oloon. Ja tuntuu siltä että tuolla alakerrassa tapahtuu jotain. Tähän varmasti vaikuttaa myös se että esikoinen on päättänyt alkaa pieneksi apinanpojaksi joka kannatuttaa itseään ihan joka paikkaan. Siis ihan joka paikkaan, vaikka metrin matkan. Ja vain äiti tuntuisi kelpaavan juhdaksi. Ja jos ei palvelu pelaa on tuloksena armoton gorillanraivo. Useimmiten valitsen pikku apinan ison gorillan sijaan, vaikka ei ehkä pitäisi. Saas nähdä mikä takiainen tämän nahan kätköistä kuoriutuu...

rv 34+1(neuvolan mukaan) tai 33+6 (omien laskelmien mukaan)

Napaparka. Linea negraa ei ole ainakaan vielä ilmaantunut. E:stä  se kyllä lopulta ilmestyi, mutta ei ollut vielä näillä viikoilla hänestäkään esillä.

Vatsa alkaa olla aika komeasti tiellä jo, ja esimerkiksi jalkojen rasvauksen olen delegoinut armaalle miehelleni. Tekisi mieli pyytää palveluksia myös sukkien laitossa ja kenkien pukemisessa, mutta taitaisi olla sitten jo henkilökohtaisen avustajan paikka;) Kumarrella ei hirmuisesti huvita, se saa aikaan lihaskramppeja alavatsan venytetyissä lihasparoissa. Nukkuminen on nyt muutaman kuukauden kukkumisen jälkeen muuttunut ihanan syväksi. Sen keskeytti viime yönäkin vain esikoinen kolme kertaa, koira kerran oksentamalla alakerrassa matolle sekä oma pissahätä kaksi kertaa. Niin ja mahan kääntäminen käsiavuin kyljenvaihdon yhteydessä kertoja x :D Mutta niistä viis, sillä nyt nukahdan näiden välissä. Ennen valvoin koko loppuyön.

Nahkaa vauva venyttää oikein toden teolla, punkee päätä yhteen ilmansuuntaan, peppua toiseen ja jalkoja kolmanteen ja räpeltää jollain suunnalla vielä käsilläänkin. Kun kaikki nämä tapahtuvat samanaikaisesti on wow-faktori taattu, ja näkyy kauas. Myös sellaiset verkkaiset venytykset alkavat olla aika kivuliaita kun tyypillä on jo aika kovat luut ja voimaakin tuntuu löytyvän. Hikka pientä vaivaa usein päivässä, mutta ainakaan vielä ei ole ollut samanlaisia parin päivän mittaisia maratonhikkoja kuin esikoisella. Onneksi!

Eilisen stressi-itkaisuni (itkaisu siksi että se ei tyypillisestä tavasta poiketen kestänyt kuin muutaman minuutin ja dramatiikka loisti poissaolollaan) päätteeksi teimme myös makuuhuoneeseemme tilaa vauvan sängylle. Pian pitäisi myös hoitopöydän saapua kotiinsa lainapaikasta, ja sitten saan käydä läpi pienet vaatteet ja setviä sieltä nyt ainakin ne pienimmät ja sukupuolineutraaleimmat kaappiin. Esikoisellekin taisi tehdä hyvää nähdä että sille vauvalle äidin masussa on olemassa jokin paikkakin täällä kotona. Ainakin ensimmäisenä aamulla kävi läpi talon sängyt luetellen kenelle ne kuuluvat. Ilmeisesti vauvalla on sänky, hänellä itsellään on sänky ja isillä on sänky. Äidin sängyn olinpaikkaa ihmeteltiin hartaasti, missä sellainen on? Ehkäpä minua siksi huudellaan öisin niin ahkerasti, kun luullaan että seison yöt pitkät vartiossa portaikossa odottaen että jollakulla esiintyisi jokin tarve. Kun eihän minulla ole parempaa tekemistä, eikä sänkyä:)

Hankintoja pienelle ei ole kovin suuresti tehty, mutta olen kuitenkin tehnyt kunnianhimoisia suunnitelmia oikein kuvapostauksesta koskien niitä vähiä mitä on hankittu;)

Kyllä tämä kuulkaa vähiin käy ennen kuin loppuu!

Uhmaa ja uniongelmia

Ensimmäistä lapsella ja toista äidillä - vai oliko se sittenkin toisinpäin?
Aina ei osaa oikein erottaa mikä johtaa mihinkin ja kummanko kohdalla, vai molempien. Esikon aloitettua päiväkodissa pitkän loman jälkeen, on uhma ponkaissut aivan uusiin atmosfääreihin, huutoa on riittänyt aamusta iltaan ja ihan joka asiasta. Ja minun väsynyt ja aikuismainen reaktioni on parin päivän jälkeen ollut samanlainen huuto takaisin. Ja siihen päälle oikein itkopotkuporaukset. Iltaisin lapsen vihdoinkin nukahdettua, puolentoistatunnin nukutuksen jälkeen, olen käyttänyt sen kuuluisan "oman aikani" joka nykyään on noin vartin mittainen, siihen että olen miehelle itkeä pillittänyt räkä poskella paskaa vanhemmuuttani. Joinain päivinä on tuntunut siltä ettei kellään muulla voi olla näin ihanaa jamahtavaa poikaa, joinain siltä ettei kenelläkään muulla varmaankaan ole ihan näin häiriintynyttä lasta. Eikä näin rankkaa lapsensa kanssa. Eikä kellään lapsiparalla taatusti ole näin tönttiä ja lapsellista äitiä.

Öisin kun uni on katkonaista, herään keskellä yötä ja valvon tuntikaupalla, ja itkeä poraan sitä että hulluus kolkuttelee ihan varmasti oven takana kun toinen lapsi on syntynyt. Sillä mitä muuta voisikaan tulla yhdistelmästä krooninen univelka, uhmainen esikoinen ja talven pimeys kuorrutettuna karmealla sisaruskateudella?
Kun sitten tilitin miehelleni tuntemuksia, oli hän ihan hölmistynyt. Muistelin karmeita vauva-aikoja, eikä hän tunnistanut kuvausta ollenkaan. Hänen muistissaan esikon vauva-aika oli ihanaa aikaa, meillä oli yhdessä kivaa seurata toisen kehitystä ja niin edelleen...minun muistini mukaan olin kroonisesti kärttyinen ja väsynyt, ja haudoin mielessäni kaikenlaisia pakenemisfantasioita. Muistan myös ajatelleeni että parisuhteemme on ihan ojan pohjalla, koska en vain enää halunnut mitään muuta elämältä kuin nukkua tai kuolla, tai kuitata sillä kuolemalla ne univelat.
Kuitenkin herää kysymys, muistanko minä asioista vain kaiken huonon, vai pääsikö mies niin hemmetin paljon vähemmällä että hän pystyi jopa nauttimaan rakkauden hedelmämme ensimmäisestä vuodesta? Jotenkin toivon että kyse olisi vain siitä että olin niin väsymyt että edes ne hyvät hetket eivät näin ensikättelyssä muistu mieleen, mutta ovat kuitenkin olemassa. Ja toivon etten tällä kertaa olisi niin väsynyt...

Tämän hetken tunnelmia kai voisi kuvailla sanat pelko ja väsymys. Ja kuitenkin odotan ihan hurjasti sitä tulevaa vauva-aikaa, pientä tuhisevaa kääröä, kaikkea sitä ihmettä mitä elämän alkuun kuuluu. Odotan sitä niin kovasti, ja kuitenkaan en ole tainnut vieläkään ihan tajuta että kohta hän on täällä. Ihan kohta, vain muutama hassu viikko ja meidän perheeseen kuuluu ihka uusi ihminen.
Jollain tavalla osaan ehkä kuitenkin odottaa jo todellista ihmistä, toisella tavalla kuin esikon kanssa. En pelkää sitä etteikö lapsi tuntuisi omalta, sillä tiedän että hän tekee niin, tekee niin jo nyt vatsassa myllätessään. En myöskään pelkää sitä etteikö rakkaus riittäisi, sillä se on jo nyt niin valtava näitä molempia pieniämme kohtaan.
Pelkään ehkä eniten sitä riitänkö minä fyysiseltä jaksamiseltani repeämään kahdelle lapselle. Pelkään sitä ettei meillä ole täällä ketään keneltä pyytää apua jos seinät kaatuvat päälle, yksin on selvittävä, hoitoapua ei ole saatavilla. Pelkään sitä että asetan pienelle esikolle liian kovia vaatimuksia, vaadin häneltä liiaksi enkä osaa antaa lohduttavaa syliä silloin kun hän sitä eniten tarvitsisi. Pelkään että jollain tavalla rikon pientä miestä ja mieltä sen myllerryksen keskellä minkä sisaruksen tuominen taloon aiheuttaa.

Toivon että kaikki pelkoni ovat turhia.

Ryppynaama

Esikoisen kanssa loikoiltiin sängyllä ja katseltiin kirjaa jossa on kuvia vauvan kehityksestä sikiöajalta ja lopulta ihan syntymästä. Sanoin pojalle että "katsopas,tuollainen ruttunaama sieltä sitten syntyi. Tuollainen sinäkin olit silloin kun synnyit, pieni vauva". Poika katseli kuvaa hetken, kääntyi minuun päin, siveli poskeani ja sanoi "siinä ryppynaama".

Masukuva ja kuulumisia

Pitkästä aikaa linjoilla. Kesän viimeiset lomailut on nyt takana, samoin kuin useampi tuhat kilometriä. Monta upeaa juhlaa, monta tärkeää yhteistä hetkeä perheen kanssa, paljon sukulointia ja minun osaltani aivan uskomaton määrä ailahtelevia tunteita ja yhtäkkistä poraamista. Mistä nämä kaikki kyyneleet oikein tulee? Tunteikasta hommaa tämä raskaana olo.

Laskurin mukaan ihan pian on jo kolmaskymmeneskin raskausviikko täyttynyt, ja minulle alkaa vasta nyt valjeta kuinka lyhyt aika tämä odotus onkaan. Ja että vauva on oikeasti tulossa. Hidas sytytys? Pikkuhiljaa alkaa puskea stressi kaikesta mitä pitäisi vielä ehtiä ennen vauvan syntymää. Jostain syystä myös aivan uudenlaiset pelot ovat nousseet pintaan - pelkään suhteellisen paljon tämän lapsen ennenaikaista syntymää. Mitään varsinaista syytä pelkoon ei kai ole, ei edes supistele mitenkään erikoisesti, mutta jotenkin vain on sellainen tunne ettei tämä lapsi välttämättä majaile sisuksissani loppuun asti.

Tuntuu että olisi paljon kirjoitettavaa ja ajatukset risteilevät tulevassa jo enenevässä määrin, mutta samanaikaisesti tekemättömien asioiden lista tuntuu vain pitenevän, jolloin aikaa blogin päivittämiseen ei muka ole. No ehkä sitten ihan loppuvaiheessa...
Tässä kuitenkin, vihdoinkin, uutta kuvaa vauvan asuinsijoista!

rv 29+5, neuvolan mukaan tasan 30+0

Kyllä tuon kantaminen alkaa jo tuntua. Tai ei oikeastaan sen kantaminen vaan lähinnä kumartelu ja esikoisen kantaminen tuon lisäksi. Etenkin reissatessa lapsen kanssa yksin, oli hetkiä jolloin teki mieli itkeä. Meidän esikko kun ei rattaissa suostu oikein istumaan, ja matkaillessa nyt ei muutenkaan kaikkiin ahtaimpiin paikkoihin saa rattaita mukaan. Napa alkaa olla jo äärirajoillaan, mummikin sääli sitä jo:D 

Vauva on kovin liikkuvaista sorttia tätä nykyä, ja etenkin yöaikaan voivat cembalot olla vauhdikkaat. Nautin kuitenkin näistä liikkeistä suuresti. Mieskin kehotteli eilen nauttimaan, kun eihn sitä tiedä jos tämä on viimeinen kerta. Tietysti näin voi olla, mutta minulla on suuria vaikeuksia sopeutua ajatukseen "vain" kahdesta lapsesta. Huolimatta siitä että ensimmäisen kolmanneksen aikana totesin useaan otteeseen etten enää koskaan halua olla tässä siunatussa tilassa:) No aika ja kokemus kai näyttävät miten asian laita on, mitään emme ole lyöneet lukkoon.

Nyt esikko kiljuu minua avuksi autonkorjaamishommiin, joten täytyypi rientää.

voi kurjuus

Itsesäälissä ja hiessä kylpeminen on kuulunut minun ja esikon ohjelmaan nyt jo neljän, ei kun siis viiden päivän ajan, kyllä ottaa aivoon. Meille iski jokin kesäflunssa johon näyttää kuuluvan muun muassa seuraavia asioita; silmätulehdus, korvatulehdus, yskä, nuha, kuume, kurkkukipu, lihassäryt, kolmen päivän lihaskrampit jolloin olo on kuin sydänkohtauksen saaneella, jatkuva hikoilu, surkeat yöunet ja nyt, kuin loppuhuipennukseksi karmea kipu keuhkoissa. Ja tietenkään mitään lääkettä eikä lihasrelaksanttia saa ottaa, ja panadol nyt on mikä on. Positiivisia säteitä asiaan luo se ettei lapsiparka saanut muuta kuin silmätulehduksen, pienen yskän ja parin päivän väsymyksen, minä vedin suurimman osan kuormasta. Ja se että suurin osa pahimmasta sairastelusta ajoittui viikonloppuun, jolloin mies oli kotona huolehtimassa meistä.
Tähän voisin aavistuksen tuohtuneena todeta että tulipahan taas tavattua miehen veljen perhettä. Miltei poikkeuksetta, vuodenajasta riippumatta, heidät tavattuamme olemme saaneet sairastaa viikon verran. Heistä on aina joku kipeänä (kolme lasta), eikä siellä tunnuta tuolle paranemiselle saatikka varoajoille annettavan paljon painoarvoa. Niistä ei yleensä myöskään muisteta kertoa ennen kuin ollaan jo samassa tilassa, tyyliin "ai niin, me ollaan muuten kaikki oltu oksennustaudissa vuorotellen, mutta hei, ei hätää nuorin oksensi eilen illalla viimeisen kerran joten tänään voidaan jo hyvin!". Nytkin todettiin yhteisen mökkireissun ekana iltana, sen jälkeen kun lapset olivat jakaneet iltasuukkoja toisilleen ja aikuisille:" A on muuten hiukan nuhainen, ja V vaikuttaa hiukan kurkkukipuiselta. Ja vitsit että mulla oli kamala kurkkukipu kaksi viikkoa, ja siis niin vetämätön olo, särkylääkkeiden ja konjakkitujausten avulla pärjäsin. P on meistä ainut joka ei ole vielä ollut kipeä."

No, arvatkaas mitä, P on nyt myös kipeä. Ja ilmeisesti minun kurkkuni on vielä ainakin viikon kipeä, harmi vaan etten voi ottaa tähän mitään kunnon särkylääkkeitä ja konjakkia parannukseksi, koska olen RASKAANA. Ja perskuta, ei kai tähän paljon muuta voi todeta. Paitsi hei joo, meidän sänky meni rikki ja nyt on jo viikon päivät nukuttu sohvalla, koskapa se sänky mikä me halutaan ei vaan tule sinne huonekaluliikkeeseen vaikka sen piti tulla viimeistään viikonlopun aikana. Ja kun makuuasento on vasen tai oikea kylki, tyynyt on jostain helvetin esikartanosta, flunssan lihaskrampit päällä ja öisin heräilevä lapsi nukkuu yläkerrassa omassa sängyssään ( kun sohva jolla me nukumme on alakerrassa), voitte kuvitella että sohvalla nukkuminen tuskanhiestä märkänä kun maailman karvaisin koira on valinnut sinut unikaverikseen, ei täytä haaveitani levosta. Ja sitten jos kivuiltaan sattuukin saamaan unta jota kukaan muu ei häiritse, kerääntyy kurkkuun limaa joka pakottaa yskimään keuhkot pihalle, ja sitten taas haetaan unihiekkaa. Kyllä nyt tarvittaisiin jotain piristystä. Niinkun vaikka lottovoitto. Tai terve olo.

Vauva on ollut ilmeisesti jatkuvasta levosta hämmennyksissä, sillä nonstop jumppaa jatkui kaksi päivää, ja se oli ihan oikeasti tauotonta, öisinkin jatkuvaa. Nyt ilmeisesti toivutaan siitä zumba-maratonista, sillä hiljasta on. Haluaisin laittaa uuden masukuvan, sillä kasvu on aika selkeää, mutta jonkun pitäisi ensin ottaa se kuva, joten saattaa kestää vielä hetkisen. Ehkä ensi vuonna.
Jahhah, nyt esikkoparkakin yskii keuhkojaan pihalle.

Terveisin hoitsu pirtsakka rv 26+5

p.s. jouduin luntata blogin laskurista raskausviikotkin. surkeaa.

Neuvolointia

Pitkästä aikaa tuli tänään käytyä neuvolassa, melkein kymmenen viikkoa tässä välissä hurahti! Esikkokin oli mukana ja viihtyi vallan mainiosti, käyttäytyen erinomaisesti. Harvinaista herkkua tälle kesälle rasavilliltä;)

Normitädin sijasta paikalla oli sijainen, ihan mukava täti tämäkin. Pissa oli puhdas, painokin ilmeisesti hyvä kun ei ainakaan noottia tullut. Lisäystä alusta on nyt 5,5 kiloa, omaankin korvaa kuulostaa ihan hyvältä. Verenpaineet olivat kelpoisat 108/66, kohdunpohjan korkeus 21,5, ihan piirun verran keskikäyrän alapuolella. Vauvan liikkeet kahdella plussalla kun vatsanahkakin aaltoili sydänääniä kuunneltaessa, jotka jumpsuttivat 135. Kun täti kehotti hyppäämään laverille äänien kuuntelua varten, alkoi esikko riisua omia lappuhaalareitaan valmiina tositoimiin, tottunut neuvolavieras;D

Labraan sain lähetteen verenkuvaa varten, tarkistetaan se hemoglobiini kun kerran väsymys on yhä edelleen aika kiitettävää. Hiukan ihmetytti, kun täti totesi että et sitten käynyt siellä sokerirasituksessa. Sanoin että en kun ei silloin kymmenen viikon takaisella käynnillä ole ollut mitään puhetta...mutta että olin kyllä ajatellut että siellä olisi hyvä käydä. Täti siihen sitten totesi ettei minulla ole mitään syytä mennä, koska bmi on hyvä, sukurasitetta ei ole ja edellinen lapsi on ollut sopivan kokoinen. Ilmeisesti tämä tänään taas vuodella noussut ikänumero ei vaikuta asiaan enää tätä nykyä!? Viimeksi kun se että olin alle 25, oli yksi syy siihen ettei sokerirasitukseen tarvinnut mennä. Ota noista nyt sitten selvää.

Papereitakin kertyi aimo nippu mukaan, muun muassa kela-paperit ja synnytyssairaalan esitietolomake. Jösses sentäs, nytkö sitä pakkausta jo saa hakea, ja nytkö jo pitäisi jotkin nimet olla keksittyinä? Paniikkipaniikkipaniikki. Edellisellä kerralla kyseisen esitietolomakkeen täyttö sai aikaan päätöksen vihille astelemisesta. Kaksi viikkoa myöhemmin olin jo vihitty vaimo ja lomakkeen sai täyttää yhteisellä sukunimellä<3 Mitäköhän jännää sitä
tähän keksisi?;)

No joo, ehkä tarpeeksi jännäystä tälle kesälle oli kun pikkuveli asteli vihille viime viikolla. Enpä olisi uskonut että niin paljon voi toisen puolesta stressata, jännittää ja tunteilla. Tuntuikohan meidän naimisiinmeno samalta heille, vai onko isosisko aina vaan isosisko, vaikka voissa paistaisi? Ja miten järkyttävää mahtaa olla se hetki kun oma lapsi menee naimisiin, mää en kestä, porun määrä on silloin varmaan aivan tolkuton!

Mutta nyt, kun laps on vielä päiväunilla, aion aloittaa projektin lastenhuoneen nojatuolin uudelleen verhous. Hohhoijaa, jos lopputulos ei ole ihan karmeimmasta päästä, saattaa siitä eksyä tännekin kuva.

Pieni potkija!

Halusin vain kertoa teillekin että meidän pieni vauva potkii tätä nykyä kuin villipeto! Hiljaisuudesta ei ole enää tietoakaan, vaan öisinkin herään palleron jumppaukseen. Ulospäinhän liikkeet ovat tuntuneet jo aika monen viikon ajan, ja nyt ne myös näkyvät kohoumina ja vatsanahan aaltoiluna. Ihanaa! On hullua että alien tyyppiset kohtaukset herättävät minussa syvää ihastusta ja rakkausaaltoilua:D
Viime yönä myös heräsin siihen että minua tökittiin sisäpuolelta napaan, ja jokaisella tökkäisyllä kuului napsahdus, niin kuin pieni kupla poksahtaisi. Mitä ihmettä se voi olla? Ääni oli ihan selkeä. Kokemuksia?

Hiljaisuus

Haluamisesta ja mieliteoista huolimatta olen nyt kovin hiljainen, vastaamatta jäävät kommentit ja kommentoimatta muiden blogit. Uusia kirjoituksia ei tule vaikka kirjoitettavaa olisi kuinka. Harmittavaa, mutta väsymys on ottanut minusta ylivallan.

Kun aamulla herään olen jo valmiiksi väsynyt, väsymys jatkuu yltyen pahoinvoinniksi kunnes vihdoin saamme mennä päiväunille pojan kanssa. Useimpina päivinä nukun yhtä pitkään kuin hänkin, noin kaksi ja puoli tuntia. Sen jälkeen pahoinvointi on hellittänyt ja virtaa voi riittää johonkin, kunnes taas neljän-viiden paikkeilla alkaa väsyttää niin armottomasti että voi ihan valehtelematta nukahtaa pystyyn. Rappuja en jaksa kiivetä, kroppa on voimaton ja hengästyttää ihan armottomasti.

Päivään mahtuu siis vain muutama hassu tunti joiden aikana voin tehdä jotakin, ja se kuluukin sitten ruoanlaittoon, koiran ulkoilutukseen, pojan kanssa ulkoiluun - ja hups se menikin jo! Voitte varmaan kuvitella meidän kodin tilan.

Uskon vakaasti että kyse on aivan luvattoman alhaisesta hemoglobiinista, mutta olen niin väsynyt etten saa varattua terkalle aikaa mittaukseen. E:n odotuksessa hemppa pääsi alle
satasen muistaakseni juuri näihin aikoihin, eikä meinannut sieltä millään nousta. Enkä ollut silloin lähimainkaan näin väsynyt. Tämä on jotain ihan ylimaallista.
Joten pahoin pelkään että nyt todella arvot ovat ihan päin prinkkalaa, joten aloitin ominpäin lisäraudan, toivottavasti pian helppais. Yhtenä aamuna itkeskelin jo, että miten ikinä jaksan kahden lapsen kanssa kun olen jo valmiiksi näin väsynyt, ja silloin toinen vielä pitää öisin hereilläkin. Valmistautuminen siihen tulevaan vuoden koomaan tuntuu ajatuksena painajaismaiselta.

Nyt ollaan kuitenkin lähdössä merille. Loma, ihanaa, mutta huhheijaa mitä tuo unettava meri-ilma saakaan aikaan?:)

Kuullaan taas kun jaksetaan!

Rakenneultra

Hiukan jännitetty rakenneultra on nyt takanapäin. Sitä ehdittiin jännittää hiukan , mutta ei lainkaan samassa mittakaavassa kuin aikoinaan, sillä kummasti tuo jo mahan tällä puolella oleva yksilö pitää liikenteessä ja ajatukset tässä hetkessä. Mahan sisäinen yksilö taas muistuttaa itsestään ja elossaolostaan iltaisin, kun viimein ehtii lysähtää sohvaan muutamaksi vartiksi ennen aivan liian myöhäistä nukkumaanmenoa. Nuo iltaiset muistutukset kuitenkin pitivät pahimmat kauhut loitolla.

D-dayna veljeni morsiamineen saapui lapsenvahdiksi, jotta pääsimme miehen kanssa molemmat ultraan. Olin nimittäin siinä käsityksessä ettei ultraustilanteisiin saa tuoda lapsia. Mutta jo odotustilassa ollessamme kaksi pariskuntaa meni ultraushuoneisiin pienten taaperoiden kera. Että kaipa olin sitten väärässä, ja sitten harmittelinkin että olisihan se saattanut esikollekin olla kiva kokemus nähdä vauva ruudulta. Mutta toisaalta, jos jotain olisi ollut pielessä, en olisi halunnut että esikko on paikalla, ja voihan olla että hän ei olisi jaksanut keskittyä ja ultraus olisi mennyt mieheltä ohi.

Kaikki oli siis hienosti. Rakenteet kohdillaan ja näkyvissä. Vauva näytti pullukammalta kuin isoveljensä aikoinaan, mutta oli muutamia päiviä kasvussa jäljessä lasketusta ajasta, ei kuitenkaan niin että sitä olisi lähdetty muuttamaan tai että olisi syytä huoleen. Sukupuolta emme halunneet tietää, vaikka täti sitä kyselikin. Olo ultran jälkeen oli kovinkin onnellinen ja rakkaudentäyteinen<3
Kotiovella vastassa oli esikko kysyen "mamma katsoo vauvaa?" Olin ennen lähtöä selventänyt että käymme katsomassa vauvaa, että sillä on kaikki kunnossa. Hän oli selkeästi odottanut meitä asia mielessään ja halusi heti katsella kuvia. Masua hän käy silloin tällöin taputtelemassa ja toteamassa mamman masu, E:n vauva.

Tämä raskaus tuntuu etenevän hurjaa vauhtia. Vaivoja ei juurikaan ole, toisinaan pahoinvointi nostaa päätään ja kokonaiset päivätkin voivat olla vain pahaa oloa, allergiat ovat huipussaan lääkityksestä huolimatta ja se tekee olon tukalaksi ja selkä on esikon kantamisesta ja kropan muuttuneesta painopisteestä sekä monotonisista nukkumisasennoista johtuen ihan juntturalla, ja vanha ligamenttiongelma muljahtelee paikalleen ja pois koko ajan. Niin, ja toinen polvi on jostain syytä päättänyt alkaa yliliikkuvaksi ja etenkin öisin muljahtelee yli liikeratojensa ikävästi. Löystyneet paikatko syynä? Tiedä häntä.
No niin no olihan noita näemmä kun listaa, mutta olo on silti aivan mainio. Jaksan hyvin vielä juosta veljen karanneen koiran tai meidän karanneen pojan perässä, jonkin sortin imurointihulluus on iskenyt minuun ja sitäkin toimintoa suoritan useasti viikossa. Eikä yhden yhtä harjoitussupparia ole vielä edes ilmaantunut! E:tä odottaessa niitä tuli koiraa hissuksiin ulkoiluttaessa jo rv 16 alkaen,ja  imurointi loppui osaltani jo hiukan ennen puoltaväliä. Eli vaikka itsestä tuntuu että on kehnommassa kunnossa kuin esikoista odottaessa, eikä liikuntaan nyt tunnu olevan aikaa, olen ilmeisesti nyt kuitenkin kestävämpi kuin silloin. Tai sitten paikat on vaan niin venyneet ja rupsahtaneet jo, ettei ne jaksa laittaa hanttiin samaan malliin enää:P
No, sama se mikä syy, kunhan vain jaksaa ja voi hyvin.

Hiukan olen nyt alkanut pelätä raskausdiabetesta, vaikken oikein tiedä sen anatomiasta mitään. Olen yhtäkkiä saanut monen monta kiloa lisäpainoa, ja ruokavalioni on ihan pyllystä. Tai siis syön kyllä ihan hyvin, mutta herkuttelen siihen päälle ihan järjettömästi ja nyt siis kauhistuttaa. Haluaisin päästä neuvolaan jo pikku hiljaa juttelemaan asiasta, ja saada tietooni koska sinne sokerirasitukseen mennään. Edellisessä odotuksessa en siis hyvien arvojen, alhaisen painon ja iän vuoksi käynyt rasituksessa ollenkaan, joten en edes tiedä mitä odottaa, saatikka koska kyseinen rasitus olisi syytä tehdä. Mutta kun kokonaisuudessaan toinen ja siis edellinen neuvola on ollut rv 17, ja seuraavaan on vielä kolme viikkoa aikaa! Kuinka usein te olette toisessa raskaudessa käyneet neuvolassa? Entä neuvolalääkärillä? Neuvolalääkäriä en ole kohdannut tässä raskaudessa vielä kertaakaan. Hiukan mietityttää että onkohan mun tätini siellä unhoittanut jotain.

Kaikenkaikkiaan täällä kuitenkin nautitaan kesästä ja raskaudesta täysin rinnoin (ei pelkästään kielikuva), on tämä vaan ihanaa!:D

Puoliväli saavutettiin eilen, hurjan hieno tunne! Väkisinkin kuitenkin mietin miten voikin tuntua niin erilaiselta kuin esikoisesta. Kun häntä odottaessa tämä etappi saavutettiin, hyvä etten järjestänyt pirskeitä:) Sitä oli odottanut niin kauan, ollut raskaana ikuisuuden ja mielestään jo pitkällä. Heti kun rakenneultra oli käyty, painuttiin vaunuostoksille ja siitä lähtien aika hidastui hidastumistaan.

Nyt tuntuu kuin kaikki olisi vasta alussa, masu tuntuu vielä suhteellisen pieneltä ja koska vauvakaan ei muistuta koko ajan itsestään jatkuvalla mylläämisellä, kuten esikoinen, unohdan välillä koko asian. Pientä makuupussia ja muutamia käytännöllisiä vaatekappaleita lukuun ottamatta mitään hankintoja tulokkaalle ei ole tehty. Tiedostan että sitteri, imetystyyny, rintapumppu ja hiukan lisää kestoja on hankintalistalla mutta ajattelen että aikaa on vielä vaikka kuinka. Muutama hankinta myös mietityttää; tarvitaanko me tuplavaunut vai sisarusistuin vai seisomalauta? Vai kökötetäänkö aina vaan kotona?

Mies tajuaa koko odotusta vielä paljon vähemmän. Hiukan jopa harmittaa miehen tajuamattomuus. Esikon odotuksessa hän oli mukana ihan täysillä, oli mukana monella neuvolakäynnillä, kaikissa ultrissa, luki isäoppaita ja tutki vaunu- ja kestovaippamarkkinoita innoissaan. Kuvasi tunnollisesti joka viikko masukuvat, kuulosteli liikkeiden tuntumista monta kertaa päivässä ja tiesi tarkalleen missä mentiin. Nyt ei ole käynyt edes yhdessäkään ultrassa mukana ja liikkeitäkin on kokeillut vasta kaksi kertaa, nyt kun ne jo tuntuvat ulospäinkin, ja nekin kerrat kun olen oikein pyytänyt häntä kokeilemaan.Masukuvia on tasan kaksi.

En odota että kaikki olisi niin kuin esikon kanssa, koska eihän se minullekaan siltä tunnu, mutta hiukan enemmän voisi yrittää huomioida sekä minua että vauvaa kaiken kiireenkin keskellä. Tulee joskus niin kovin yksinäinen olo asian kanssa. Ja huomaan kyllä että hormonitkin pelaavat tässä tunteessa osaansa.
Enkä edes tajunnut kunnolla tuntevani näin ennen kuin kirjoitin sen tänne, tehokasta kontemplaatiota:)

Nytkö se jo alkaa?

Istun yläparvekkeen aurinkotuolissa auringonpaisteessa, nostan paidanhelmaa ja totean vieressä touhuavalle esikolle että annetaan vauvallekin vähän auringonpaistetta.
Esikoinen tulee vierelle ja taputtaa vatsaa todeten "mamman masussa vauva".
Sitten hän katselee vatsaa tutkailevasti ja kysyy totisena: " Mamma, miten vauva on sinne päässyt?"

Siis nytkö mulla jo piti olla NÄMÄ selitykset valmiina!? :D

Tärkeitä asioita

Heti alkuun varoitus niille jotka ovat raskaana, järkyttyvät helposti ja huolestuvat kovasti kaikenlaisista asioista. (Hei, sehän olen minä itse!) Voitte ehkä jättää tämän postauksen huomiotta.

Kuten jossain vaiheessa olen maininnutkin, olen työstänyt gradua viimeisen vuoden (tai ajatuksissani varmaankin noin neljä vuotta) ja nyt ollaan oikeastaan enää arvosteluja ja hyväksymistä vaille valmiita siltä kohti. Muutamia rästitenttejä on kylläkin vielä syksyksi jäljellä. Gradun oli tarkoitus olla sidottuna toukokuussa, mutta koska minä laatoitin kylpyhuonetta pari viimeistä deadlinea edeltänyttä kuukautta, jäivät viimeistelyt uupumaan ja nyt odotellaan sitten professoria ja tiedekunnan muuta henkilökuntaa kesälomalta jotta tässä valmistuttaisiin. Vihdoinkin.
Aihetta en viitsi sanatarkasti tässä kertoa mutta valaistakoon sen verran että se käsittelee kohtukuolemia ja keskenmenoja. Aihe on minulle tullut työn ja omien kokemusten kautta tutuksi, ja näiden vuosien aikana olen myös ehtinyt tehdä aika paljon taustatyötä asian parissa. Voisi kai sanoa että aihe kaikessa kipeydessään on minulle erittäin rakas ja tärkeä. Se on myös aihe josta ei puhuta riittävästi, vaikkakin koko ajan enenevissä määrin. Se on aihe josta ei jaeta riittävästi tietoa raskaana oleville, asian työssään kohtaaville, asian omassa elämässään kohdanneille. Tieto voisi estää esimerkiksi kohtukuolemia ja kätkytkuolemia, ja tieto todellakin voisi parantaa asian kokeneiden hoitoa ja kohtaamista sekä ammatillisissa piireissä että yhteiskunnassa yleensä. Siksipä haluankin nyt linkittää teille muutamia uusia juttuja asian saralta, uutisia vesistöjen takaa.

Aiheesta on netistäkin löydettävissä yhtä ja toista, myös suomeksi, mutta minä linkitän nyt nämä uusimmat jutut. Molemmat ovat ruotsiksi. Toinen käsittelee raskaana olevan naisen nukkuma-asennon vaikutusta kohtukuolemien vähenemiseen, ja toisessa on kaksi radiohaastattelua Ruotsista. Toinen lapsensa menettäneen äidin haastattelu ja toinen Ruotsin yksi johtavia asian parissa työskenteleviä terveydenhuollon rohvessoreja, joka on todella työskennellyt juuri tämän asian parissa vuosikymmeniä (ja kirjoittanut muutaman hyvän kirjankin aiheesta).

Nukkumisesta:
http://www.unt.se/uppsala/battre-for-gravid-att-sova-pa-vanster-sida-1373837.aspx

Haastattelut:
http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=1650&artikel=4566870

Olkaapa hyvät!

Uudet seuralaiseni

...hengästyneisyys, jalkojen kramppaus, jatkuva pissahätä, väsymys ja yksi vanhakin tuttu; jatkuva nälkä.

Siis miten voi olla näin vaikea hengittää jo tässä vaiheessa? Maha ei vielä paina (tai ei kai ainakaan pitäisi) siihen malliin, mutta tuntuu että ihan paikallaan ollessakin hengitys on raskasta, puhumattakaan siitä että tekisi jotain fyysisempää. Yläkertaan ramppaamista rajoitan nyt minimiin. Puuh.

Huolimatta siitä että urheilusuoritukset on nyt yllä mainitusta syystä karsittu minimiin, ovat sulosääreni aamulla tiukkaa tavaraa. En edes yöllä herää kramppauksiin, mutta ilmeisesti pohkeet kuitenkin ahkeroivat kovasti nukkuessani.

Tosin en ymmärrä missä välissä nukun, sillä tuntuu siltä kuin pyörisin hereillä koko yön. Ja pyörimisen välillä ramppaan pissalla keksimäärin neljä kertaa, sen lisäksi että esikoinen vaatii peittely ja tyynyn kohennus palvelua muutamaan otteeseen. Aamuinen olotila, pikku kakkosen ääreen nukahtaminen ja koko päivän seuraava koomamainen olemus puhuvat myös kehnon unenlaadun puolesta. Tiedä sitten onko kyseessä raudanpuute vai allergian aiheuttama uuvahdus?

Vanha tuttuni alituinen nälkä on yhä edelleen täällä, eihän se koskaan minnekään mennytkään. Syön hevosannoksia ja kasvatan todennäköisesti jotain jättimukeloa. Tai ainakin itsestäni jättiä. Lähestulkoon kaikki tässä maailmassa myös haisee yhä edelleen aika pahalle, ja paha olo yllättää nopeasti jos ei tuntiin ole syönyt, tai iltaisin muuten vaan. Siis, eikö näiden alkuraskauden oireiden pitänyt hellittää ennen kuin keskiraskauden vaivat jo iskee päälle?:D Otan ilmeisesti koko potin tällä kertaa!

Mutta vali vali ja joo joo, oikeasti nuo vaivat ei silti haittaa suuremmasti, senkus marisen ja kirjaan hiukan ylös mitä fyysisiä tuntemuksia tässä vaiheessa on. Oikeasti olen aika pirun tyytyväinen tähän olotilaan juuri nyt. Masu kasvaa ihanasti ja liikkeet tuntuvat voimistuvan päivä päivältä, olo on oikeasti raskaana oleva. Huomaan myös että vauva vie ajatusmaailmasta yhä enemmän tilaa ja vilahtaa puheissa jo usein. Hän alkaa olla jo osa tätä eloa ja oloa!

Pinnaa kirii hiukan esikon come backin tehnyt uhma. Joka ainoa asia on yhtä taistoa ja tekisi mieli vain lukittautua neljän seinän sisälle ja antaa toisen juosta alasti ja pissiä matoille. Se potalle meno kun on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa, vaipan pukeminen mahdotonta, vaatteissa kulkeminen kamalaa ja myötämielisyys ihan pahinta. Ja syödäkään ei viittis. Että sillai. Ovat vielä helppoja tapauksia nuo vatsan asuttajat;)

Napakoita iskuja

Hetkittäin mietin että mitäköhän pikku sähiäistä minä vatsanahkani alla kasvattelen? Liikkeet ovat alusta asti tuntuneet muljahduksina, perhosen siiven iskuista ei tietoakaan. Nyt viimeisen viikon aikana minua miltei mukiloidaan. Liikkeet jotka tunnen ovat harvassa, mutta sitten sitäkin yllättävämpiä ja kovia. Tuntuu kuin henki pysähtyisi, sillä potkut ovat luokkaa loppuraskaus! Harmittavan harvoin liikkeet kuitenkin tuntuvat, ehkä kerran tai kaksi päivässä, mutta luotan siihen että tästä se lähtee. Ja jos sisälläni myllää voimanpesä, todennäköisesti kohta en liikkeiltä saa hetken rauhaa:)

Vatsanahkakin on alkanut jo venyä niin, että eilen naapuri huuteli parkkipaikalla että onko teille tulossa toinen. Eli ilmeisesti näkyy jo niin että kehtaa vähän tuntemattomampikin udella:) Ja kyllähän tuo on kutissutkin jo siihen malliin että jotain ratkeiluja on kai pian odotettavissa. Se vatsallaan nukkuminenkin on jo aika mahdotonta, eikä selälläänkään ole kovin kiva loikoilla, kun tuntuu että happi loppuu. E:n odotuksesta tuttu vaiva killeripäänsärky on myös palannut, osittain varmaankin kuumuudesta johtuen.

Uuden päänvaivan aiheuttaa pukeutuminen näinä kuumina keleinä. E:tä odotin aivan eri vuodenaikoina, joten kaikki mammavaatteet ovat syksy-talvi tyyppisiä, pitkää hihaa ja lahjetta, joita ei tulisi mieleenkään pistää päälle nyt. Kaikki rintaliivit ovat myös käyneet pieniksi ja ostoksille pitäisi raahautua, samalla voisi hankkia myös sopivat bikinit jotta uimaankin pääsee. "Murheet" ovat siis luokkaa ilahduttavan pieniä, paitsi että yhtään ylimääräistä pennin pyörylää ei olisi upouusiin vaatteisiin laittaa. No, onneksi kirppareilta saattaa löytää valioyksilöitä!

Nyt täytyisi löytää inspiraatio ja jaksaminen viimeisten opintojen säätöön.

Huh helpotus!

Kaikki oli hyvin! Vauvalla kaikki oli niin kuin pitikin, ja minulla myös. Hätäinen, mutta asiansa osaavan oloinen lääkäri tutki vauvan nopeasti, ja toivotti perheelleemme onnellista raskautta ja hyvää jatkoa. Kehotti olemaan murehtimatta.
Nyt siis yritetään tehdä juuri niin. Nautitaan ja iloitaan ja luotetaan tulevaisuuteen!

Viime yönä pelko piti hereillä, kun viimeinkin olisi pojan sairastelun puolesta saanut nukkua. Kaikki kauhut vain hiipivät ajatuksiin, eivätkä sieltä ole oikeastaan poistuneet sen koommin. Kauhulla jo odotan ensi yötä ja yritän väsyttää itseni oikein kunnolla, jotta uni pysyisi silmässä aamuun asti.
Päässä pyörii vain yksi kysymys, jonka vastausta en ehkä halua tietää ja johon ei mitään yksinkertaista ehkä olekaan:

Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin?

Tähän asti ollut suhteellisen luottavainen mieli on täysin kadoksissa ja taikauskoisesti ajattelen että koska olen ollut niin luottavainen, ei kaikki sitten olekaan hyvin. Ikään kuin rangaistukseksi jostakin, onnellisuudesta tai jostain.

Huomenna alkaa rv 17. Toivottavasti niitä on vielä vaikka kuinka monta lisää luvassa.

Ihana äitiys

Eilinen raskausjooga oli ihana, ja menen takuulla niin usein kuin pääsen, raskauden loppuun asti. Joka kerralla tehdään tiettyjä harjoituksia, sitten vähän vaihtelun vuoksi muitakin ja mikä parasta harjoitellaan erilaisia hengityksiä, liikkeitä ja muita synnytyksessä hyödyllisiä juttuja.
Hiukan hassulta tuntui olla pienen massunsa kanssa kaikkien pallojen keskellä, mutta uskon että on tosi jees aloittaa jo tässä vaiheessa, ja selkäkin sen todisti heti alkuunsa. Kaikki kivut ja kolotukset löytyivät, mutta paikat myös vetreytyivät ja varmaankin saan tätä rankariepua huollettua aika tehokkaasti jo tuolla viikottaisella käynnillä.
Vielä hassummalta tuntui pyöritellä lantiota (samalla tavalla tein automaattisesti E:n synnytyksessä) ja laulaa synnytyslaulua! Pikkasen tuntu siltä että, hei, en mä oo menossa minnekkään synnyttämään, ainakaan vielä pitkään aikaan! Mutta niinpä vain loppurentoutuksessa kummasti alkoivat ajatukset vaeltaa synnytykseen, joten ehkä tuo oma (ja vauvan) puolitoistatuntinen tekee hyvää myös valmistautumisen ja tähän raskauteen keskittymisen kannalta. Jotenkin koko keskittyminen auttoi tuomaan niitä raskauden positiivisia tunteita pintaan<3
Nyt pikku hiljaa alkaa tulevan keskiviikon ultra jo jännittämään, mutta muutoin pikku miehen sairastelu pitää tehokkaasti ajatukset arjessa. E sairasti melkein kaksi kuukautta sitten tosi kovan räkätaudin, josta jäi jatkuva tukkoisuus, ja hengästyessä sekä öisin ärsyttävä yskä. Tuota tiedusteltiin lääkäreitä ja neuvoloita myöten, mutta kuulemma joka toisessa lapsiperheessä on tänä talvena ja keväänä ollut kyseistä jälkitautiriesaa eikä siitä kannata huolestua. Nyt pari päivää sitten iski limainen yskä ja kamala räkis taas pienellä päälle, joka on nostattanut nyt jo kahtena yönä myös kuumeen. Toivotaan että tämä lähtiessään veisi myös sen jälkitaudin ja meillä olisi täällä sitten terve poika joka saa nukkua yönsä keskeytyksettä. Nyt sellaisia öitä ei ole liiaksi ollut.
Viime yönä kolmen aikaan raahasin patjan pojan huoneen lattialle ja asetuin sinne. Raukkaparka heräsi vähän väliä janoon, äidinikävään tai niistystarpeeseen, joten oli kätevintä asettua niin lähelle kuin mahdollista. Joka kerta nimittäin kun hyppäsin pojan huudosta sängystä ylös, jouduin odotella varmaan minuutin että repäisykivut vatsan alueella rauhoittuvat, ennen kuin pääsin apuun. Sen lisäksi uni tuli toisella vasta siinä vaiheessa kun sai pitää kädestä kiinni koko yön ja lisäksi varmistella aina havahtuessaan että oltiinhan vierellä yhä edelleen. Yhtään ei heräämiset harmittaneet, kun sai pientä kättä pidellä, ja olla oikeesti ihan hirmuisen tärkeä<3
Mitäköhän tämä elo on sitten kun on kahdelle niin kovin tärkeä?

sadepäivän iloja

Ruoka on uunissa, E päiväunilla, eikä minulla mitään tekemistä (paitsi kaikki pyykkikasat ympäri taloa jotka kaipaavat silitystä), joten on aika ottaa tämän raskauden toka masukuva. Ensimmäinen on otettu joskus rv 13 eikä siinä näy mitään kasvua mihinkään suuntaan, mutta tässä on jo pömpeli joten jaetaan se teidänkin kanssanne.

rv 15+4

E:n odotuksesta on joka viikolta jostain rv 8 lähtien tunnollisesti otettu kuva, ja olisi hauska verrata niitä kuvia tämän raskauden huomattavasti harvempiin kuviin, mutta ainakaan vielä en ole saanut aikaiseksi siirtää kyseistä albumia ulkoiselta kovalevyltä läppärille. No ehkä sekin onnistuu jokin kaunis päivä, tai sadepäivä. Ensi viikon ultran jälkeen olisi tarkoitus myös kertaheitolla skannata kaikki tähänastiset ultrakuvat ja pistää niitä muutama tännekin.

Pian herkullista kasvisgratiinia ja pihviä itsetehdyllä maustevoilla, ja sitten ekaan äitiysjoogaan (ikinä!) paikkoja venyttämään. Mums ja ah! Hyvää sunnuntaita!

Neuvoloita

Tällä viikolla on joka päivälle riittänyt visiittiä jos johonkin virastoon ja instanssiin, kuten kaksi kertaa neuvolaan. Minun ja vauvan käynti oli ensin, ihan perusneuvolasettiä. Edellisten verikokeiden tulokset olivat tulleet ja Hb oli minun tasoihini nähden vallan hyvä, 125, ja muutkin arvot aivan kurssissaan. Tuohon np-ultraan liittyvän seulan tulokset olivat myös tulleet ja meidän riskisuhdeluku oli 1:10 000, kun se normaalisti ikäluokassani oli muistaakseni 1:1100. Verenpaineet minulla kuulemma loistavat, 112/66. Painokäyräkin aloitettiin, ja numerot ovat siellä kaikkien käyrien alapuolella, mikä minua huolestutti, mutta mies muistutti että juuri niin se meni E:tä odottaessakin. Loppua kohti kirittiin:D
Hiukan täti kyseli mielialoista, tuo pahoinvointi kun jatkuu edelleen, mutta vastasin vaan ettei pahemmin ole heilahdelleet. Jälkikäteen asiaa miettineenä, varmaankin tämä raskauden ilottomuus on tähän asti ollut juurikin siitä pahoinvoinnista johtuvaa. Voimia ei vain riitä iloitsemiseen, pelkästään selviämiseen. Nyt kuitenkin senkin suhteen valoa tunnelin päässä; tänään mieleni on tehnyt kahvia! Se tarkoittaa että (toivoo hirmuisesti) pahoinvointi on väistymässä vihdoin!
Käynnin parasta antia olivat sydänäänet. Niitä saatin hakea stressaavan kauan, ennen kuin jostain selkärangan lähettyviltä löytyi +150 jumputus, jota tosin takaseinässä sijaitsevan istukan suhina hiukan häiritsi. Mies oli taas tälläkin kertaa täysin varma ettei ääniä löydy, vaan kaikki loppuu ikävästi, joten hän oli onnensa kukkuloilla kun matkaan lähti tekstiviesti hyvillä uutisilla. Mieshän ei ole viellä kertaakaan päässyt kuulemaan sydääniä eikä ultriin mukaan tässä raskaudessa, ja luulen että se tekee asian paljon epävarmemmaksi ja epätodellisemmaksi hänelle. Onneksi hän pääsee mukaan ensi viikon kontrolliultraan.
Toinen pikku hiljaa asiaa todellisemmaksi tekevä asia on vihdoinkin alkanut vatsan kasvu! Vielä pystyn nukkumaan vatsallani, nautin siitä nyt vielä niin kauan kuin mahdollista. Mutta nyt se vatsa jo oikeasti alkaa näkyä hiukan muillekin. E:kin totesi tänään hetken minua katseltuaan: "Massu, iso massu mammalla. Bebis, E:stä isoveli". Ihana pikku mukeloiseni! (Ja toinen pikku mukelo monottaa minua juuri nyt massuun, liikkeitä, hentoja sellaisia on nyt tuntunut noin viikon ajan<3)

Pikku mussukka, esikoinen täytti menneenä maanantaina kaksi vuotta, ja tätä suurta juhlaa vietettiin sukulaisten, kummien ja ystävien voimin kaksi päivää! Kyllä meillä riitti hulabaloota, menoa ja meininkiä. Ja pieni päivänsankari loisti saadessaan olla parrasvaloissa keskeytyksettä:) Ja äiti tietysti herkisteli lapsensa kasvua joka käänteessä, jopa öisin.
Kaksivuotisneuvola oli ehkä mukavin neuvolakäynti meillä ikinä. Täti oli niin ihana ja kiva, ja E pienellä ohjailulla oli tosi reipas pikkumies joka rakensi junaratoja ja torneja, teki palapelejä, piirsi tädille kuvan, keinui keinutuolissa, kiipesi tuoleille ja antoi käsienpesunäytteen, ihmetteli mittanauhoja, pyysi päästä tädin sylkkyyn näyttämään ikkunasta mikä on hänen autonsa, esitteli erilaisten autojen toimintoja, kävi hienosti vaa`alla ja heitti lähtiessä vielä lentosuukonkin. Painoa oli 11, 6 kg eli puolen vuoden aikana oli tullut 1,2 kg lisää, pituutta 88,5 eli 5,5 cm lisää ja pään ympärys 50,4 eli vajaa sentti lisää. Kasvaa tasaisesti omalla käyrällään, sirpakka hoikkelihan tuo on, mutta sopusuhtainen.
Asia jota olin hiukan etukäteen kammonnut, oli päiväkodin arviolapun vieminen. Siinä kun oli nimenomaan keskitytty ruotimaan E:n liikkumista (asia josta siis aikaisemmin hermostuin) ja ujoutta, yhtään positiivista sanankäännettä tuo lappu ei sisältänyt. Mutta neuvolantätipä yllättikin minut aivan täysin. Lukiessaan lappua hän huokaisi syvään, ja minua jo hirvitti. Mutta hän aloitti sanomalla että kyseisessä päiväkodissa hän on käynyt hirvittävimmän käyntinsä ikinä, jonka jälkeen tarvisti kollegoidensa vertaistukea  kun teki mieli itkeä. Siihen tunnustin että olen sieltä poistunut itkien useammin kuin kerran.
Hän jatkoi pohtien mikä henkilökuntaa siellä vaivaa kun lapsilta vaaditaan aivan hirvittäviä, omille persoonille ja lapsena olemiselle ei anneta minkäänlaista tilaa, negatiivisia asioita kaivetaan kaivamalla ja vanhempia nujerretaan, äitejä itketetään kuin oikein tahallaan? Lisäsi vielä etten ole ainut jota on itketetty ja jonka lapsesta ei sanota hyvää sanaa. Aikoi ottaa yhteyttä ja ryhtyä toimenpiteisiin, ei kestä enää katsoa tuota epäinhimillistä touhua.
Voitte uskoa että vierähti kivi rinnalta, kun olen hiukan koko ajan pelännyt että olen vain ylireagoiva herkkis. Vihdoinkin joku sanoi että lapsella on täysi oikeus olla vielä pieni ja tarvitseva, ja että ujous on luonteenpiirre, ei vika. Näin olen koko ajan ajatellut, mutta on toisinaan tuntunut musertavalta kun päiväkodin tädit ovat lähettäneet päinvastaista viestiä ja moittineet meitä lellijöiksi jotka pilaavat lapsensa. En myöskään ole kuulemma ainut joka on saanut kuulla olevansa huono vanhempi.
Kysymys kuuluukin nyt miksi aikuiset ihmiset  jotka ovat ammattilaisia ja asiantuntijoita, käyttäytyvät tavalla joka ei tue lasten kehitystä eikä vanhemmuutta?
Mitä tulee liikkumiseen, täti katsoi lasten motoriikan kehitysohjeistuksia ja lappusia, antoi E:lle tehtäviä ja oli sitä mieltä ettei liikkumisessa ole mitään ongelmaa. E on pienikokoinen ja hento, minkä vuoksi talvivaatteissa liikkuminen on todennäköisesti ollut aika haasteellista, ja hän on varovainen, mutta kykenee kaikkeen mihin pitääkin. Kysyi kuitenkin haluammeko mennä fysiolle joka voi antaa virallisen lappusen jolla voimme lyödä luun päiväkodin tätien kurkkuseen? Ja kyllähän me haluamme. Hän totesi vielä että tuolla päiväkodissa eivät kuuntele häntä, joten kaikkein vakuuttavimmin saamme viestin perille virallisella lausunnolla. Joten fysiolle käy tiemme pian.
Olo on höyhenenkevyt tuon käynnin jälkeen. Luojan kiitos tuollaisiakin työntekijöitä lasten parissa on, ja sinne saamme mennä myös tulevan pienen kanssa. Ihan hymyilyttää!
Tällä fiiliksellä on hyvä lähteä kohti viikonloppua ja mökkiä! Ihanaa viikonloppua kaikille!<3

kontrolli

En kirjoittanut asiasta aikaisemmin koska en ollut asiasta huolissani, tai vaihtoehtoisesti en halunnut päästää koko asiaa tajuntaani. Mutta nyt se sinne kuitenkin pikku hiljaa hiipii, kun neuvolantäti soitti kontrolliajan.
Np-ultrassa, joka siis tehtiin hyvin varhaisessa vaiheessa, vauvan napatyvi oli aavistuksen liian leveä, 4 mm. Lääkäri sanoi sen todennäköisesti olevan fysiologista, eli kuuluvan kehitysvaiheeseen jolloin vauvan sisäelimet ovat vielä osittain työntyneenä napanuoraan ja näin tekevät napatyvestä isomman. Ja koska ultra tehtiin aikaisimmassa mahdollisessa vaiheessa, tuo kehitysvaihe oli hänen mielestään vielä päällänsä. Jostain olen aikaisemmin lukenut että elimet siirtyvät napanuorasta vatsaan kahdennentoista raskausviikon aikana, ja meillähän ultran mukaan oli tutkimushetkellä rv 11+2. Lääkäri antoi kuitenkin neuvolalle option; kontrolloikaa jos siltä tuntuu. Neukkis ei ollut koskaan kuullutkaan kyseisen kaltaisesta löydöksestä, ja tarkisti asian ultraääniyksiköltä joka siis halusi kontrolliultran. Eli nyt oltaisiin sitten matkalla jälleen yhteen ultraan ensi kuun alussa.

Minua ei ole huolettanut, mutta en myöskään ole sallinut itselleni esimerkiksi googlettamista, mikä on varmaan ollut ihan järkevää. Jotenkin lääkäri vakuutti minut vaarattomuudesta ja normaliudesta niin hyvin, että nyt kun neuvolan päässä reaktio olikin toinen, alkoi minuakin hiukan kaivelemaan. Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin?

Toisaalta, on aivan turhaa ottaa asiasta stressiä sille ajalle mikä tässä nyt on odoteltava. Otetaan uutiset sellaisina kuin ne tulevat, sitten kun ne tulevat. Jälleen kerran.

Onk kaikk okei?

Mies kyselee jatkuvasti sitä uskonko kaiken olevan kunnossa.
Vaikka riudun pahasta olosta yhä edelleen, etenkin iltaisin, vaikka olen kuolemanväsynyt päivät läpeensä ja jatkuvasti aivan satuttavan nälkäinen, epäilee hän onko masussa ketään kotona.
Ja niin epäilen minäkin.
Vaikken enää mahdu paitoihini, rintsikkaostoksille olisi raahauduttava ja öiset vessakäynnit ovat nyt rutiinia, ihmettelen miksei vatsa kasva?
Kaikkien, aivan kaikkien muiden vatsat ovat kuulemma kasvaneet hurjaa vauhtia tokasta, niin että peittely on vaikeaa jo ihan alkuraskaudesta, paitsi minun. Pienen pieni kumpu on alavatsalla, mutta se ei kyllä näy minnekään, paitsi iltaisin kun turvottaa. Voin ihan hyvin nukkua vatsallani vaikka koko yön, minkä muistan loppuneen jo hyvin aikaisin E:n odotuksessa. En näytä pätkääkään raskaana olevalta, paitsi jos tietää yhdistää armottomasti kukkivan kasvojen ihon ja hurjat daisarit tähän salaisuuteen;)
Yritän vakuuttaa itselleni että on vain hyvä ettei vatsa ole vielä kovin iso, siihen ehtii tuskastua sitten myöhemmin. Mutta kun minä rakastan sitä isoa, kasvavaa vatsaa, enkä kertaakaan muista tuskastuneeni E:n odotuksen aikana, se pallo oli vain ihana.
Liikkeitäkään en tunne vielä, vaikka "kaikki" tuntuvat tunteneen niitäkin kovin aikaisessa toisessa raskaudessaan. Joten se vatsan kasvu olisi sellainen tärkeä indikaattori siitä että kaikki on hyvin.

Pakko kai kaivaa vanhojen masukuvien arkisto esille ja ryhtyä vertailevaan tutkimukseen.

50/50

Aika jännä juttu tämä sukupuolisuus tässä maailmassa.
Kaikkia tuntuu raskausuutiset kuullessaan kaikkein eniten kiinnostavan onko tulokas tyttö vai poika. Ja sitten heti perään kysytään muutama täsmäkysymys koskien muun muassa pahoinvointia, vauvan sydämensykettä ja mielitekoja sekä lopuksi tiiraillaan tarkasti vatsanaluetta. Tämän jälkeen julistetaan mutu-tuntuma!
Ja sitten sanotaan että on aika hyvä tässä hommassa, melkein koskaan ei mene pieleen:D

Minua veikkailut eivät sinänsä haittaa, ihan hauskaa ja harmitontahan tuo on, ja miettii sitä itsekin aina silloin tällöin asiaa. E:tä odottaessani asia otti jostain syystä enemmän aivoon.
Olisi hauskaa saada tyttö, ihan vain siksi että olisi kivaa kokea myös tytön äitiys, ja se kuuluisa tytär-äiti suhde (siitäkin huolimatta että oikeastaan ajattelen että olennaista on äiti-lapsi suhde, sukupuolesta viis). Toisaalta taas olisi hauskaa saada poika, että E:llä olisi veli. Ihanat pienet pellavapäiset veljekset!Oih ja voih!
Eli kaikin puolin olen siis aika mahtavassa tilanteessa kun toive todennäköisesti toteutuu, olipa tulokas kumpi hyvänsä<3

No toistaiseksi ei ole tullut vielä yhtään poika-veikkausta, kaikki ovat vakuuttuneita siitä että pikkusisko on tilauksessa. Eilen katsottiin yleiseksi huvitukseksi vanhalla kunnon sormuskonstilla ja varmuudeksi vielä kristalliriipuksellakin että kumpi se nyt sitten on? No tyttöähän tämäkin povasi.

Aika pitkä odotus on tämän veikkauksen tuloksen tietämiseksi sillä emme halua tietää sukupuolta etukäteen! Emme, vaikka todella moni tuntuu sitä odottavan. Hih, jännätään vaan!

Säikähdys

Tänä aamuna tuli tehtyä pikainen reissu neuvolaan. Oli pakko saada kuulla sydänäänet, ja koko se aika kun niitä haettiin kalvoi kauhu pinnan alla. Entä jos niitä ei sittenkään enää kuulu?

Viime yönä heräsin tuskaiseen oloon, ja pian tuli ensimmäinen supistus, vaikkakaan en sitä heti sellaiseksi tunnistanut. Mutta kun tuskainen olo aaltomaisesti oli ja meni, kohosi huippuunsa nostaen kylmän hien otsaan ja laski taas alkaakseen pian uudestaan, palasi mieleen elävästi synnytys. Ja yksi tuskainen yö siltä ajalta kun odotettiin sitä keskenmennyttä. Joka kerta kun kipu oli huipussaan, tuntui että nyt lähtee järki ja taju, ja juuri silloin se taas laantui. Odotin kauhuissani koko ajan sitä tunnetta kun sikiö valuu ulos.

Mieskin heräsi pian ja hätääntyi. Supistelua kesti noin tunnin, ja mies oli jo valmis kuskaamaan minut sairaalaan, mutta sain vakuuteltua etteivät ne sielläkään mitään asialle tee, eivät näillä viikoilla.
Kun kipu lopulta lakkasi oli helpotus valtava ja kaikki voimat olivat niin tipotiessään että nukahdin samantien, viimeisenä ajatus siitä että aamulla on pakko saada kuunnella ne sydänäänet.
Mistä tämä oikein tuli? En tiedä, ja neuvolan tätikin oli sitä mieltä että tuskin asiaan mitään selkoa koskaan saadaan.

Kunhan pieni nyt vain voisi hyvin ja jaksaisi kasvaa, eikä tällainen toistuisi enää ikinä.

Oi onnea!

Pikaisesti postaan ennen kuin poika repii ulos ovesta pyöräilemään, on sentään niin hyviä uutisia etten minäkään housuissani meinaa pysyä!
Pikkuinen polskija vastasi täysin minun laskelmieni mittoja (ei neuvolan), esitteli auliisti kaiken mitä pitikin, nenäluuta myöten! Niskaturvotusta saatiin mittailla aikansa, lääkäri sanoi sen olevan hiukan hankalaa, koska se on niin vähäinen. Ja 0,9 milliä tuo sitten vain olikin.
Pituutta hepulla oli 41 mm, eli ihan ensimmäisiä mahdollisia aikoja tehdä tämä ultra oli nyt, jos olisi ollut vähääkään pienempi, olisi koko homma pitänyt uusia. Ihmettelinkin hoitsun antamaa aikaista aikaa, mutta tyydyin siihen.
Vauveli liikkui kovasti ja sydän löi 164, eli hurjaa jumputusta. Ja kyllä siinä vaan silmäkulma kostui väkisinkin, oman vauvan pieni sydän<3
Helpotus on nyt niin suuri että koko ajan hiukan herkistyttää, on tää vaan niin ihanaa. Tältä tän pitääkin tuntua<3

p.s yritän saada jonkin noista ultrakuvistakin tänne skannattua jahka ehdin

Pelko nostaa päätään

Pääsiäinen vapaineen on taas takanapäin, ja kyllä tulikin tarpeeseen lepo ja yhdessäolo. Enkä kyllä yhtään pistä pahitteeksi ihania säitäkään! Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä että pitkän talven jälkeen kevät ja kesä ovat ehkä enemmän tervetulleita kuin koskaan.
Ainut eloa ja oloa varjostava asia on viime päivinä ollut vanha ystäväni pelko. Huomenna on luvassa np-ultra, ja siihen assosioituu paljon ikäviä muistoja. Raskaudessa ennen E.tä sikiön kuolema todettiin juuri kyseisessä ultrassa.
Silloin en ollut millään tavoin aavistanut tai huomannut ettei kaikki ollutkaan kohdillaan sillä raskausoireet jatkuivat , enkä ollut koskaan kuullutkaan keskeytyneestä keskenmenosta, eli siitä että sikiö kuolee mutta ei vuodakaan ulos, joten en osannut pelätä sellaista. Olin aina ajatellut että kyllä keskenmenon huomaa sitten kivuista ja vuodoista, mutta hah. Siksi nytkään en uskalla luottaa siihen että siellä elävää sikiötä näkyisi, vaan mahdollisuudet ovat myös toisenlaiseen lopputulokseen. Asiaa ei tietenkään auta se että pahoinvointi alkaa hellittää otettaan ja muutenkin olo kohentua. Heti herää ajatus siitä että nyt siellä on sitten sydän lakannut lyömästä.

Täytyy kai vain yrittää parhaansa mukaan olla stressaamatta  ja ottaa asiat vastaan sitä tahtia kun ne tulevat, sellaisina kuin ne tulevat.

Hämmentävän erilaista

Kun E:tä odotettiin, tuntui jokainen päivä ikuisuudelta, hyvältä sellaiselta. Raskaus oli erittäin odotettu ja kaivattu tapahtuma ja jokainen kehitysvaihe ja uusi raskausviikko sisälsivät jännittäviä juttuja. Suunniteltavaa oli paljon ja olisin voinut viettää kaiken aikani vauvanvaate- ja tarvikeliikkeissä, puhumattakaan netin odotuspalstoista ja blogeista. Imin itseeni kaiken mahdollisen tiedon ja hykertelin onnesta, sekä vatvoin ja huolehdin suunnattomasti kaikkea mikä voisi mennä pieleen.

Nyt en tiedä mitä tästä alkaneesta raskaudesta ajattelisin. Olen perusonnellinen asiasta, mutta samalla ei tunnu oikein miltään. En muista mikä viikko on menossa ja olo on vähän hällä väliä. Ei siis lapsen suhteen, vaan tämän olotilan ja elon suhteen. Muistan että E:tä odottaessa  juuri nämä pahoinvointiviikot olivat ne pahimmat jolloin sitä mietti mihin helvetin myllyyn on itsensä oikein laittanut...nyt olo on kai hiukan masentunut. Paha olo on hiukan helpottanut, mutta astuu kyllä heti esiin jollen ole kolmen metrin säteellä jääkaapista. Nälkä on koko ajan, mutta ruokahalua ei. Kaikki ällöttää, ruoasta ei oikein nauti. Onko sitten lie kyseessä hyvä ruoka, parempi mieli -tyyppinen ongelma joka helpottaa sitten kun ruokakin taas maistuu. Muistan kuitenkin että raskauden negatiivisin vaihe minulla on aikaisemminkin ollut siis juuri näihin aikoihin, joten sinänsä en ole huolissani vaan luotan siihen että ajan kanssa homma korjaantuu. Silti, haluaisin jo olla siellä, siinä hetkessä kun kaikki on taas mukavaa.

Lisäksi pohdituttaa kovasti se miten kahden kanssa jaksaa ja pärjää, kun yhdenkin kanssa tuntuu joskus olevan jaksaminen aika kortilla. Tietty siihenkin ehkä vaikuttaa se ettei nyt ole aivan täysissä sielun ja ruumiin voimissaan, ja tuntuu että tällaista tämä ny sitten tulee aina olemaan. Kituuttamista.

No mutta, positiivisempiakin sävyjä tähän palettiin kuitenkin kuuluu. Ensi viikon keskiviikkona on jo np-ultra! Ja koskapa kaupungin ultraääniyksikkö oli niin täynnä, pääsen kaupungin kustantamana yksityiselle ultraukseen erikoistuneeseen keskukseen. Ainakin aikaisemmin heillä visiteeratessani laitteet oliva uusinta huutoa, joten toiveita on selkeistä ultrakuvista:)
Tärkeintä tietysti olisi että siellä näkyy elossa oleva pikkuinen<3

No joo, nyt pääsiäisen viettoon, suklaamunia aion syödä surutta niin monta kuin napa vetää, ne kun ainakin maistuvat :D
Hyvää pääsiäistä!

21,9 mm!

Eilen oli varaamani alkuraskauden ultra. En ollut ehtinyt asiaa jännäämään oikeastaan ollenkaan, sen verran paha olo on ollut nyt tauotta, ja kun kaiken kukkuraksi sekä minä että E ollaan molemmat oltu armottomassa lenssussa, on kaikki voimavarat keskitetty selviämiseen.
Mutta eilen se oli ja ruudulta näkyi pieni, tasan viikkoja ja päivä vastaava 21,9 mm pitkä heiluttelija! Sydän löi, jalat ja kädet näkyi jo selvästi ja selkärankaakin jo vähän ihasteltiin<3
Ihana pieni sintti, ja elossa! Mies oli ilmeisesti ehtinyt jännätä hiukan enemmän, niin helpottuneen oloinen tuo oli kuvia tiiraillessaan.
Nyt pitäisi varata tuo viikon 12 ultra. Meitä vain mietityttää kovasti mitä valintoja teemme. E:tä odottaessa oli helppoa kun oli vaan se niskaturvotusultra ja rakenneultra, nyt pitää valita ottaako pelkän tarkastelu-ultran jossa ei katsota niskaturvotusta vaan vain varmistetaan sikiön mitat, oikea sijainti ja hengissäolo vai ottaako niskaturvotusultran johon kuuluu pakollisena myös verikoe josta määritellään jotakin riskirajoja ja muita systeemejä. Lähinnä mietityttää se, kun on niin monta kertaa kuullut kuinka ne verikokeet ovat aika herkkiä, ja tuohon "riskiryhmä"-kategoriaan voi heilahtaa herkästikin, niin haluaako ottaa tietoisen riskin siitä että stressaa sitten armottomasti koko loppuraskauden vai olisiko parempi olla auvoisen tietämätön?
Kun kysyin että voivatko vaan katsoa sen niskaturvotuksen, oli vastaus että eivät, vaan verikoemääritykset on myös tehtävä. Plääh. Vaikeita päätöksiä, miten te olette tehneet ja miksi? Olis kiva saada vähän uusia näkökulmia tähän puntarointiin.

Päivän pilaaja

Jos arkisen aamun teki ihanaksi pieni poikani, pilasi sen hänen päiväkotitätinsä.
Istua vollotan kotona silmät päästäni, hormonihyrrä harmistuneena:(

E on nyt ollut kuukauden päivät päiväkodissa, 8-12, eli aika lyhyen päivän. Puolitoista viikkoa sitten, kun mies kävi hakemassa pojan, olivat sanoneet kahtena perättäisenä päivänä että E ei nouse itse ylös kaduttuaan ulkona, ei juurikaan edes yritä. Mies oli sanonut että okei, yritämme kannustaa kotonakin ulkoillessa nousemaan ylös. Pari päivää tämän jälkeen minä hain pojan hoidosta, ja taas tultiin sanomaan samasta asiasta. Vieläpä niin että "taidettiin jo miehellesikin sanoa pariin kertaa tästä, mutta...". Ja sain sanoa että jep, tiedämme ettei hän tahdo oikein yrittää edes nousta ylös itse, olen kirjoittanut sen päiväkodin esitietolomakkeisiinkin. Sanoivat että ai juu, niinpäs olitkin. Mutta antakaas nyt kävellä paljon itse ja yrittää. Sanoin että joo, annetaan.
No näin tehdään kyllä, mutta joko laps ei halua kävellä millään itse tai sitten jos haluaa, niin kävelee täysin päinvastaiseen suuntaan kuin on matka. Esimerkkinä noin sadan metrin matka kesti hiukan yli puoli tuntia, jonka aikana poika heittäytyi kolmeen lätäkköön täysin tyytyväisenä, ilman aikomustakaan nousta.

No, tänään tädillä ei ollut muuta kuin negatiivista sanottavaa. " E on kaatunut monta kertaa pihalla eikä noussut ylös itse, kuin yhden kerran. Ei se noissa vaatteissa ainakaan pysty nousta. Vanhemmat tainneet passata ihan täysin, ei saa vanhemmat passata noin. Täytyy antaa harjoitella paljon. Hehhheh. Kun meillä on tuo vauvakin ja sekin osaa jo nousta, mutta ei E. Söi kyllä ihan hyvin mutta vain syötettäessä, itse ei yhtään sitten."

E syö itse kotona, tiedä sitten miksi ei hoidossa, jännittääkö tilanne vai mikä on. En tiedä mikä vika meidän vaatteissa on, ihan normaalit haalarit ja kengät, ja sopivan kokoisetkin ovat. Samanlaisia näyttää muillakin olevan. Voi olla että ollaan autettu liikaa sitten kun ei jakseta katsoa naama lätäkössä makaavaa lasta tuntikaupalla, mutta jos ei pojalla ole haluja nousta ylös, en tiedä millä sen saisi tapahtumaan, muuta kuin ajan kanssa. E ei koskaan lähtenyt ryömimään eikä konttaamaan vaan suoraan kävelemään vuoden ikäisenä, ja vaikka nykyään esimerkiksi sisälle leikkiessään konttaa, voisin ajatella että tuo nousemattomuus voi olla yhteydessä siihenkin. Samoista liikeradoista ainakin on kyse.
Mutta kyllä ei mikään niin äidin mieltä piristä kuin se että suureen ääneen julistetaan että kun vauvatkin liikkuu paremmin kuin tuo teidän lapsenne ja se on ihan teidän syytänne kun passaatte niin ja kun on niin huonot vaatteetkin! Niin, eikä syödäkään osaa. Että ihan paska äiti olet kertakaikkiaan.

On hyvä että sanotaan asioista ja jos ajatellaan että on jokin ongelma, tai jotakin mitä pitäisi treenata, mutta oikeesti, puolentoista viikon sisään neljä kertaa!?! Alkaa olla pikkasen sellanen olo että tuota kritiikkiä on jo liikaa, ja kun koskaan ei sanota edes mitään positiivista. Ainoat kerrat kun kerrotaan jotakin lapsen päivästä, on silloin kun moititaan liikkumisesta. Jos kyse olisi vaikka sellaisesta että "lapselta puuttuu kuravaatteet, tuokaas sellaiset" ja niitä vaatteita ei tuoda toistuvista huomautuksista huolimatta, niin ymmärtäisin. Mutta kun kyse on lapsen kehitykseen liittyvästä jutusta, niin mitä ne odottaa, että kun he meitä tarpeeksi moittivat niin E alkaa kuin ihmeen kaupalla ja salamaniskusta nousta ketterästi kuin muurahainen?

Ja noista tätien sanomisista, yksityiskohdista, niin kuultaa läpi että siellä pihalla oikeasti puhutaan siihen tyyliin että on nekin kans porukkaa kun eivät lastansa ole opettaneet nousemaan ylös maasta. Taidanpas taas tänään vähän mainita asiasta.

Ja mua porututtaa, pojan vuoksi ja itteni kans. Vituttaa ja tuntuu siltä että mun on pakko sanoa asiasta niille ja kysyä että oliko niillä jotakin rakentavia ehdotuksiakin kun kerran NIIN huolissaan ovat että täytyy joka toinen päivä mainita. Ja toisaalta mietityttää että onko nuo sitä sorttia että jos ne oikeasti asettaa vastuuseen sanomistyylistään, niin kuinkakohan paljon paskaa kaatuu viattoman lapsen niskaan?
Itku ja märsä.

Arjen onnea!

Mikä tekee arkisesta tiistaiaamusta oikein hyvän?
Meillä sen teki pieni pellavapäinen poika, joka hoitoon viedessä innokkaana riisui itse (!) talvivaatteensa, pesi hienosti kätensä ja kasvonsakin, veti tossut jalkaan ja antoi oikein mojovan pusun suoraan suulle. Toivotti äidille hei heit ja tepasteli omalle tuolillensa, pupu tiukasti kainalossaan <3

Ei itkua, ei hammasten kiristystä, ei epätoivoa ja ikävää. Vain reippautta ja intoa! Kyllä tuntuu hyvältä hiukan kuoppaisen alun jälkeen.

Karmaiseva olo

Yritän koko ajan muistella miten selvisin tästä viimeksi, mitä kikkakolmosia käytin ja miten ihmeessä säilytin elämänhalun tajutessani että tätä tulee jatkumaan vielä viikkokaupalla. Tätä Ällöoloa siis.

Kuvotus, röyhtäily ja ällötys jatkuu vuorokauden ympäri, ei hetken lepoa tästä olosta. Yöllä kun poika herättää, silloinkin saa nieleskellä pahaa oloa. Oksentanut en ole vielä kertaakaan, mutta kakonut pytyllä jo useasti. Yritän syödä usein ja vähän, joka auttaa himppasen ja hetken. Mutta on hiukan vaikea keksiä mitä voisi syödä kun suurin osa ällöttää. Omenat on hyviä.
Keittiöön en voi mennä sillä joka pinnasta tuntuu huokuvan joku kamala haju; paistettu rasva, maitotuotteet tai pesuaineet. Kaikki lemppaa yhtä kamalille. Kun mies laittaa ruokaa joudun piiloutumaan yläkertaan suljettujen ovien taakse, peiton alle ja silti haju tavoittaa. Ruokaa en ylipäänsä kykene laittamaan, ja mietityttää miten saan lapsiparan tänään ruokittua. Nyt olisivat kaikki hyvät neuvot tarpeen, miten tästä selviää, ja miten oloa voisi helpottaa?

Muistin että tämä on kamalin vaihe raskaudesta, ja kuitenkaan en muistanut kuinka kamalaa tämä on. Kärsin tätä vaihetta nyt neljättä kertaa. Minulla on yksi lapsi. Kai sanomattakin selvää että kärsin tämän vaiheen erittäin mielelläni, kunhan vain saisin nauttia loppuraskaudestakin, ja siitä kaikkein ihanimmasta palkinnosta<3

Tässä sitä taas ollaan

Aikanaan lopetin blogini koska aika ei tuntunut riittävään enää kuin hyvin harvaan päivitystahtiin, joka harmitti. Lopettamisen jälkeen kuitenkin aina silloin tällöin olen leikitellyt ajatuksella bloggauksen aloittamisesta uudelleen. En tiedä onko tuota aikaa sen enempää nytkään, ehkä vieläkin vähemmän kuin aikanaan, mutta juuri nyt ajatus tuntuu hyvältä. Ja tarpeelliselta.

Eräänä päivänä, muutama viikko sitten istuin keittiön pöydän ääressä imuroinnista hikisenä, vettä hörppien, kun mies tuli kotiin pitkän päivän jälkeen. Opiskeluprojektistaan innostuneena kertoa hölötti päivänsä tapahtumia ja halaili pikkumiestä. Selvästi oli kamala ikävä ehtinyt kertyä noiden kahden välille jo. Rakkaat ukkelini.

Kun mies sitten lopulta ennätti pöydän ääreen minuakin tervehtimään, jäi suukko kesken. Hän huomasi jotain pöydällä ja kysymysten sarjatuli ammuttiin ilmoille! Mitä? Ihanko totta? Valehtelet? Narraat? Mikset heti sanonut?
En ehtinyt. Mutta en juksaa, en valehtele. Hymy nykii molempien suupielissä vaikka ajatukset jylläävät tuhatta ja sataa, niin lujaa ettei yhdestäkään saa kiinni. Saatikka uskalla sanoa. Niin että on pakko hetki puhua jostain ihan muusta. "Miten teidän päivä on mennyt?"

Vilkaistaan tikkua pöydällä. Mitäs nyt tehdään? No ei kai muuta kuin odotetaan. Joo, niin me tehdään.
16.11. olis laskettu aika kerron, "jos kaikki menee hyvin" sanotaan kuin yhdestä suusta. Pelko teki heti pesän, ei siitä koskaan pääse. Kaikkeen liittyy jos.

Ihmetys on päällimmäinen tunne juuri nyt, ja hämmästys. 

Miten tällainen ihme saattaa meitä kohdata? Ja vielä näin yllättäin. 

Nopeasti kuvioihin astuu ilo, kiitollisuus ja huoli.

Jotenkin tutulta ja rauhalliseltakin olo tuntuu, kumma kyllä.

Meillekö toinen lapsi? En voi uskoa onneani. Olihan ajatuksella leikitelty jo E:n vauva-ajoista lähtien, mutta niin moni muu asia olisi ensin hoidettava. Ja nyt  meillä oli selvät sävelet; ensin minä valmistun, haen töitä, on veljen häät heinäkuussa ja sen jälkeen voitaisiin yrittää suodaanko meille vielä toinenkin kullanmuru. Sitten.  Mutta tämä lapsi halusi tulla nyt. Ja me haluamme hänet, juuri nyt.

Toivottavasti  jaksat tänne asti, pikku-herne. Olet jo nyt vallannut sydämestäni paikan.