Eräänä päivänä, muutama viikko sitten istuin keittiön pöydän ääressä imuroinnista hikisenä, vettä hörppien, kun mies tuli kotiin pitkän päivän jälkeen. Opiskeluprojektistaan innostuneena kertoa hölötti päivänsä tapahtumia ja halaili pikkumiestä. Selvästi oli kamala ikävä ehtinyt kertyä noiden kahden välille jo. Rakkaat ukkelini.
Kun mies sitten lopulta ennätti pöydän ääreen minuakin tervehtimään, jäi suukko kesken. Hän huomasi jotain pöydällä ja kysymysten sarjatuli ammuttiin ilmoille! Mitä? Ihanko totta? Valehtelet? Narraat? Mikset heti sanonut?
En ehtinyt. Mutta en juksaa, en valehtele. Hymy nykii molempien suupielissä vaikka ajatukset jylläävät tuhatta ja sataa, niin lujaa ettei yhdestäkään saa kiinni. Saatikka uskalla sanoa. Niin että on pakko hetki puhua jostain ihan muusta. "Miten teidän päivä on mennyt?"
Vilkaistaan tikkua pöydällä. Mitäs nyt tehdään? No ei kai muuta kuin odotetaan. Joo, niin me tehdään.
16.11. olis laskettu aika kerron, "jos kaikki menee hyvin" sanotaan kuin yhdestä suusta. Pelko teki heti pesän, ei siitä koskaan pääse. Kaikkeen liittyy jos.
Ihmetys on päällimmäinen tunne juuri nyt, ja hämmästys.
Miten tällainen ihme saattaa meitä kohdata? Ja vielä näin yllättäin.
Nopeasti kuvioihin astuu ilo, kiitollisuus ja huoli.
Jotenkin tutulta ja rauhalliseltakin olo tuntuu, kumma kyllä.
Meillekö toinen lapsi? En voi uskoa onneani. Olihan ajatuksella leikitelty jo E:n vauva-ajoista lähtien, mutta niin moni muu asia olisi ensin hoidettava. Ja nyt meillä oli selvät sävelet; ensin minä valmistun, haen töitä, on veljen häät heinäkuussa ja sen jälkeen voitaisiin yrittää suodaanko meille vielä toinenkin kullanmuru. Sitten. Mutta tämä lapsi halusi tulla nyt. Ja me haluamme hänet, juuri nyt.
Toivottavasti jaksat tänne asti, pikku-herne. Olet jo nyt vallannut sydämestäni paikan.
