Viime yönä pelko piti hereillä, kun viimeinkin olisi pojan sairastelun puolesta saanut nukkua. Kaikki kauhut vain hiipivät ajatuksiin, eivätkä sieltä ole oikeastaan poistuneet sen koommin. Kauhulla jo odotan ensi yötä ja yritän väsyttää itseni oikein kunnolla, jotta uni pysyisi silmässä aamuun asti.
Päässä pyörii vain yksi kysymys, jonka vastausta en ehkä halua tietää ja johon ei mitään yksinkertaista ehkä olekaan:

Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin?

Tähän asti ollut suhteellisen luottavainen mieli on täysin kadoksissa ja taikauskoisesti ajattelen että koska olen ollut niin luottavainen, ei kaikki sitten olekaan hyvin. Ikään kuin rangaistukseksi jostakin, onnellisuudesta tai jostain.

Huomenna alkaa rv 17. Toivottavasti niitä on vielä vaikka kuinka monta lisää luvassa.

Ihana äitiys

Eilinen raskausjooga oli ihana, ja menen takuulla niin usein kuin pääsen, raskauden loppuun asti. Joka kerralla tehdään tiettyjä harjoituksia, sitten vähän vaihtelun vuoksi muitakin ja mikä parasta harjoitellaan erilaisia hengityksiä, liikkeitä ja muita synnytyksessä hyödyllisiä juttuja.
Hiukan hassulta tuntui olla pienen massunsa kanssa kaikkien pallojen keskellä, mutta uskon että on tosi jees aloittaa jo tässä vaiheessa, ja selkäkin sen todisti heti alkuunsa. Kaikki kivut ja kolotukset löytyivät, mutta paikat myös vetreytyivät ja varmaankin saan tätä rankariepua huollettua aika tehokkaasti jo tuolla viikottaisella käynnillä.
Vielä hassummalta tuntui pyöritellä lantiota (samalla tavalla tein automaattisesti E:n synnytyksessä) ja laulaa synnytyslaulua! Pikkasen tuntu siltä että, hei, en mä oo menossa minnekkään synnyttämään, ainakaan vielä pitkään aikaan! Mutta niinpä vain loppurentoutuksessa kummasti alkoivat ajatukset vaeltaa synnytykseen, joten ehkä tuo oma (ja vauvan) puolitoistatuntinen tekee hyvää myös valmistautumisen ja tähän raskauteen keskittymisen kannalta. Jotenkin koko keskittyminen auttoi tuomaan niitä raskauden positiivisia tunteita pintaan<3
Nyt pikku hiljaa alkaa tulevan keskiviikon ultra jo jännittämään, mutta muutoin pikku miehen sairastelu pitää tehokkaasti ajatukset arjessa. E sairasti melkein kaksi kuukautta sitten tosi kovan räkätaudin, josta jäi jatkuva tukkoisuus, ja hengästyessä sekä öisin ärsyttävä yskä. Tuota tiedusteltiin lääkäreitä ja neuvoloita myöten, mutta kuulemma joka toisessa lapsiperheessä on tänä talvena ja keväänä ollut kyseistä jälkitautiriesaa eikä siitä kannata huolestua. Nyt pari päivää sitten iski limainen yskä ja kamala räkis taas pienellä päälle, joka on nostattanut nyt jo kahtena yönä myös kuumeen. Toivotaan että tämä lähtiessään veisi myös sen jälkitaudin ja meillä olisi täällä sitten terve poika joka saa nukkua yönsä keskeytyksettä. Nyt sellaisia öitä ei ole liiaksi ollut.
Viime yönä kolmen aikaan raahasin patjan pojan huoneen lattialle ja asetuin sinne. Raukkaparka heräsi vähän väliä janoon, äidinikävään tai niistystarpeeseen, joten oli kätevintä asettua niin lähelle kuin mahdollista. Joka kerta nimittäin kun hyppäsin pojan huudosta sängystä ylös, jouduin odotella varmaan minuutin että repäisykivut vatsan alueella rauhoittuvat, ennen kuin pääsin apuun. Sen lisäksi uni tuli toisella vasta siinä vaiheessa kun sai pitää kädestä kiinni koko yön ja lisäksi varmistella aina havahtuessaan että oltiinhan vierellä yhä edelleen. Yhtään ei heräämiset harmittaneet, kun sai pientä kättä pidellä, ja olla oikeesti ihan hirmuisen tärkeä<3
Mitäköhän tämä elo on sitten kun on kahdelle niin kovin tärkeä?

sadepäivän iloja

Ruoka on uunissa, E päiväunilla, eikä minulla mitään tekemistä (paitsi kaikki pyykkikasat ympäri taloa jotka kaipaavat silitystä), joten on aika ottaa tämän raskauden toka masukuva. Ensimmäinen on otettu joskus rv 13 eikä siinä näy mitään kasvua mihinkään suuntaan, mutta tässä on jo pömpeli joten jaetaan se teidänkin kanssanne.

rv 15+4

E:n odotuksesta on joka viikolta jostain rv 8 lähtien tunnollisesti otettu kuva, ja olisi hauska verrata niitä kuvia tämän raskauden huomattavasti harvempiin kuviin, mutta ainakaan vielä en ole saanut aikaiseksi siirtää kyseistä albumia ulkoiselta kovalevyltä läppärille. No ehkä sekin onnistuu jokin kaunis päivä, tai sadepäivä. Ensi viikon ultran jälkeen olisi tarkoitus myös kertaheitolla skannata kaikki tähänastiset ultrakuvat ja pistää niitä muutama tännekin.

Pian herkullista kasvisgratiinia ja pihviä itsetehdyllä maustevoilla, ja sitten ekaan äitiysjoogaan (ikinä!) paikkoja venyttämään. Mums ja ah! Hyvää sunnuntaita!

Neuvoloita

Tällä viikolla on joka päivälle riittänyt visiittiä jos johonkin virastoon ja instanssiin, kuten kaksi kertaa neuvolaan. Minun ja vauvan käynti oli ensin, ihan perusneuvolasettiä. Edellisten verikokeiden tulokset olivat tulleet ja Hb oli minun tasoihini nähden vallan hyvä, 125, ja muutkin arvot aivan kurssissaan. Tuohon np-ultraan liittyvän seulan tulokset olivat myös tulleet ja meidän riskisuhdeluku oli 1:10 000, kun se normaalisti ikäluokassani oli muistaakseni 1:1100. Verenpaineet minulla kuulemma loistavat, 112/66. Painokäyräkin aloitettiin, ja numerot ovat siellä kaikkien käyrien alapuolella, mikä minua huolestutti, mutta mies muistutti että juuri niin se meni E:tä odottaessakin. Loppua kohti kirittiin:D
Hiukan täti kyseli mielialoista, tuo pahoinvointi kun jatkuu edelleen, mutta vastasin vaan ettei pahemmin ole heilahdelleet. Jälkikäteen asiaa miettineenä, varmaankin tämä raskauden ilottomuus on tähän asti ollut juurikin siitä pahoinvoinnista johtuvaa. Voimia ei vain riitä iloitsemiseen, pelkästään selviämiseen. Nyt kuitenkin senkin suhteen valoa tunnelin päässä; tänään mieleni on tehnyt kahvia! Se tarkoittaa että (toivoo hirmuisesti) pahoinvointi on väistymässä vihdoin!
Käynnin parasta antia olivat sydänäänet. Niitä saatin hakea stressaavan kauan, ennen kuin jostain selkärangan lähettyviltä löytyi +150 jumputus, jota tosin takaseinässä sijaitsevan istukan suhina hiukan häiritsi. Mies oli taas tälläkin kertaa täysin varma ettei ääniä löydy, vaan kaikki loppuu ikävästi, joten hän oli onnensa kukkuloilla kun matkaan lähti tekstiviesti hyvillä uutisilla. Mieshän ei ole viellä kertaakaan päässyt kuulemaan sydääniä eikä ultriin mukaan tässä raskaudessa, ja luulen että se tekee asian paljon epävarmemmaksi ja epätodellisemmaksi hänelle. Onneksi hän pääsee mukaan ensi viikon kontrolliultraan.
Toinen pikku hiljaa asiaa todellisemmaksi tekevä asia on vihdoinkin alkanut vatsan kasvu! Vielä pystyn nukkumaan vatsallani, nautin siitä nyt vielä niin kauan kuin mahdollista. Mutta nyt se vatsa jo oikeasti alkaa näkyä hiukan muillekin. E:kin totesi tänään hetken minua katseltuaan: "Massu, iso massu mammalla. Bebis, E:stä isoveli". Ihana pikku mukeloiseni! (Ja toinen pikku mukelo monottaa minua juuri nyt massuun, liikkeitä, hentoja sellaisia on nyt tuntunut noin viikon ajan<3)

Pikku mussukka, esikoinen täytti menneenä maanantaina kaksi vuotta, ja tätä suurta juhlaa vietettiin sukulaisten, kummien ja ystävien voimin kaksi päivää! Kyllä meillä riitti hulabaloota, menoa ja meininkiä. Ja pieni päivänsankari loisti saadessaan olla parrasvaloissa keskeytyksettä:) Ja äiti tietysti herkisteli lapsensa kasvua joka käänteessä, jopa öisin.
Kaksivuotisneuvola oli ehkä mukavin neuvolakäynti meillä ikinä. Täti oli niin ihana ja kiva, ja E pienellä ohjailulla oli tosi reipas pikkumies joka rakensi junaratoja ja torneja, teki palapelejä, piirsi tädille kuvan, keinui keinutuolissa, kiipesi tuoleille ja antoi käsienpesunäytteen, ihmetteli mittanauhoja, pyysi päästä tädin sylkkyyn näyttämään ikkunasta mikä on hänen autonsa, esitteli erilaisten autojen toimintoja, kävi hienosti vaa`alla ja heitti lähtiessä vielä lentosuukonkin. Painoa oli 11, 6 kg eli puolen vuoden aikana oli tullut 1,2 kg lisää, pituutta 88,5 eli 5,5 cm lisää ja pään ympärys 50,4 eli vajaa sentti lisää. Kasvaa tasaisesti omalla käyrällään, sirpakka hoikkelihan tuo on, mutta sopusuhtainen.
Asia jota olin hiukan etukäteen kammonnut, oli päiväkodin arviolapun vieminen. Siinä kun oli nimenomaan keskitytty ruotimaan E:n liikkumista (asia josta siis aikaisemmin hermostuin) ja ujoutta, yhtään positiivista sanankäännettä tuo lappu ei sisältänyt. Mutta neuvolantätipä yllättikin minut aivan täysin. Lukiessaan lappua hän huokaisi syvään, ja minua jo hirvitti. Mutta hän aloitti sanomalla että kyseisessä päiväkodissa hän on käynyt hirvittävimmän käyntinsä ikinä, jonka jälkeen tarvisti kollegoidensa vertaistukea  kun teki mieli itkeä. Siihen tunnustin että olen sieltä poistunut itkien useammin kuin kerran.
Hän jatkoi pohtien mikä henkilökuntaa siellä vaivaa kun lapsilta vaaditaan aivan hirvittäviä, omille persoonille ja lapsena olemiselle ei anneta minkäänlaista tilaa, negatiivisia asioita kaivetaan kaivamalla ja vanhempia nujerretaan, äitejä itketetään kuin oikein tahallaan? Lisäsi vielä etten ole ainut jota on itketetty ja jonka lapsesta ei sanota hyvää sanaa. Aikoi ottaa yhteyttä ja ryhtyä toimenpiteisiin, ei kestä enää katsoa tuota epäinhimillistä touhua.
Voitte uskoa että vierähti kivi rinnalta, kun olen hiukan koko ajan pelännyt että olen vain ylireagoiva herkkis. Vihdoinkin joku sanoi että lapsella on täysi oikeus olla vielä pieni ja tarvitseva, ja että ujous on luonteenpiirre, ei vika. Näin olen koko ajan ajatellut, mutta on toisinaan tuntunut musertavalta kun päiväkodin tädit ovat lähettäneet päinvastaista viestiä ja moittineet meitä lellijöiksi jotka pilaavat lapsensa. En myöskään ole kuulemma ainut joka on saanut kuulla olevansa huono vanhempi.
Kysymys kuuluukin nyt miksi aikuiset ihmiset  jotka ovat ammattilaisia ja asiantuntijoita, käyttäytyvät tavalla joka ei tue lasten kehitystä eikä vanhemmuutta?
Mitä tulee liikkumiseen, täti katsoi lasten motoriikan kehitysohjeistuksia ja lappusia, antoi E:lle tehtäviä ja oli sitä mieltä ettei liikkumisessa ole mitään ongelmaa. E on pienikokoinen ja hento, minkä vuoksi talvivaatteissa liikkuminen on todennäköisesti ollut aika haasteellista, ja hän on varovainen, mutta kykenee kaikkeen mihin pitääkin. Kysyi kuitenkin haluammeko mennä fysiolle joka voi antaa virallisen lappusen jolla voimme lyödä luun päiväkodin tätien kurkkuseen? Ja kyllähän me haluamme. Hän totesi vielä että tuolla päiväkodissa eivät kuuntele häntä, joten kaikkein vakuuttavimmin saamme viestin perille virallisella lausunnolla. Joten fysiolle käy tiemme pian.
Olo on höyhenenkevyt tuon käynnin jälkeen. Luojan kiitos tuollaisiakin työntekijöitä lasten parissa on, ja sinne saamme mennä myös tulevan pienen kanssa. Ihan hymyilyttää!
Tällä fiiliksellä on hyvä lähteä kohti viikonloppua ja mökkiä! Ihanaa viikonloppua kaikille!<3

kontrolli

En kirjoittanut asiasta aikaisemmin koska en ollut asiasta huolissani, tai vaihtoehtoisesti en halunnut päästää koko asiaa tajuntaani. Mutta nyt se sinne kuitenkin pikku hiljaa hiipii, kun neuvolantäti soitti kontrolliajan.
Np-ultrassa, joka siis tehtiin hyvin varhaisessa vaiheessa, vauvan napatyvi oli aavistuksen liian leveä, 4 mm. Lääkäri sanoi sen todennäköisesti olevan fysiologista, eli kuuluvan kehitysvaiheeseen jolloin vauvan sisäelimet ovat vielä osittain työntyneenä napanuoraan ja näin tekevät napatyvestä isomman. Ja koska ultra tehtiin aikaisimmassa mahdollisessa vaiheessa, tuo kehitysvaihe oli hänen mielestään vielä päällänsä. Jostain olen aikaisemmin lukenut että elimet siirtyvät napanuorasta vatsaan kahdennentoista raskausviikon aikana, ja meillähän ultran mukaan oli tutkimushetkellä rv 11+2. Lääkäri antoi kuitenkin neuvolalle option; kontrolloikaa jos siltä tuntuu. Neukkis ei ollut koskaan kuullutkaan kyseisen kaltaisesta löydöksestä, ja tarkisti asian ultraääniyksiköltä joka siis halusi kontrolliultran. Eli nyt oltaisiin sitten matkalla jälleen yhteen ultraan ensi kuun alussa.

Minua ei ole huolettanut, mutta en myöskään ole sallinut itselleni esimerkiksi googlettamista, mikä on varmaan ollut ihan järkevää. Jotenkin lääkäri vakuutti minut vaarattomuudesta ja normaliudesta niin hyvin, että nyt kun neuvolan päässä reaktio olikin toinen, alkoi minuakin hiukan kaivelemaan. Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin?

Toisaalta, on aivan turhaa ottaa asiasta stressiä sille ajalle mikä tässä nyt on odoteltava. Otetaan uutiset sellaisina kuin ne tulevat, sitten kun ne tulevat. Jälleen kerran.

Onk kaikk okei?

Mies kyselee jatkuvasti sitä uskonko kaiken olevan kunnossa.
Vaikka riudun pahasta olosta yhä edelleen, etenkin iltaisin, vaikka olen kuolemanväsynyt päivät läpeensä ja jatkuvasti aivan satuttavan nälkäinen, epäilee hän onko masussa ketään kotona.
Ja niin epäilen minäkin.
Vaikken enää mahdu paitoihini, rintsikkaostoksille olisi raahauduttava ja öiset vessakäynnit ovat nyt rutiinia, ihmettelen miksei vatsa kasva?
Kaikkien, aivan kaikkien muiden vatsat ovat kuulemma kasvaneet hurjaa vauhtia tokasta, niin että peittely on vaikeaa jo ihan alkuraskaudesta, paitsi minun. Pienen pieni kumpu on alavatsalla, mutta se ei kyllä näy minnekään, paitsi iltaisin kun turvottaa. Voin ihan hyvin nukkua vatsallani vaikka koko yön, minkä muistan loppuneen jo hyvin aikaisin E:n odotuksessa. En näytä pätkääkään raskaana olevalta, paitsi jos tietää yhdistää armottomasti kukkivan kasvojen ihon ja hurjat daisarit tähän salaisuuteen;)
Yritän vakuuttaa itselleni että on vain hyvä ettei vatsa ole vielä kovin iso, siihen ehtii tuskastua sitten myöhemmin. Mutta kun minä rakastan sitä isoa, kasvavaa vatsaa, enkä kertaakaan muista tuskastuneeni E:n odotuksen aikana, se pallo oli vain ihana.
Liikkeitäkään en tunne vielä, vaikka "kaikki" tuntuvat tunteneen niitäkin kovin aikaisessa toisessa raskaudessaan. Joten se vatsan kasvu olisi sellainen tärkeä indikaattori siitä että kaikki on hyvin.

Pakko kai kaivaa vanhojen masukuvien arkisto esille ja ryhtyä vertailevaan tutkimukseen.

50/50

Aika jännä juttu tämä sukupuolisuus tässä maailmassa.
Kaikkia tuntuu raskausuutiset kuullessaan kaikkein eniten kiinnostavan onko tulokas tyttö vai poika. Ja sitten heti perään kysytään muutama täsmäkysymys koskien muun muassa pahoinvointia, vauvan sydämensykettä ja mielitekoja sekä lopuksi tiiraillaan tarkasti vatsanaluetta. Tämän jälkeen julistetaan mutu-tuntuma!
Ja sitten sanotaan että on aika hyvä tässä hommassa, melkein koskaan ei mene pieleen:D

Minua veikkailut eivät sinänsä haittaa, ihan hauskaa ja harmitontahan tuo on, ja miettii sitä itsekin aina silloin tällöin asiaa. E:tä odottaessani asia otti jostain syystä enemmän aivoon.
Olisi hauskaa saada tyttö, ihan vain siksi että olisi kivaa kokea myös tytön äitiys, ja se kuuluisa tytär-äiti suhde (siitäkin huolimatta että oikeastaan ajattelen että olennaista on äiti-lapsi suhde, sukupuolesta viis). Toisaalta taas olisi hauskaa saada poika, että E:llä olisi veli. Ihanat pienet pellavapäiset veljekset!Oih ja voih!
Eli kaikin puolin olen siis aika mahtavassa tilanteessa kun toive todennäköisesti toteutuu, olipa tulokas kumpi hyvänsä<3

No toistaiseksi ei ole tullut vielä yhtään poika-veikkausta, kaikki ovat vakuuttuneita siitä että pikkusisko on tilauksessa. Eilen katsottiin yleiseksi huvitukseksi vanhalla kunnon sormuskonstilla ja varmuudeksi vielä kristalliriipuksellakin että kumpi se nyt sitten on? No tyttöähän tämäkin povasi.

Aika pitkä odotus on tämän veikkauksen tuloksen tietämiseksi sillä emme halua tietää sukupuolta etukäteen! Emme, vaikka todella moni tuntuu sitä odottavan. Hih, jännätään vaan!

Säikähdys

Tänä aamuna tuli tehtyä pikainen reissu neuvolaan. Oli pakko saada kuulla sydänäänet, ja koko se aika kun niitä haettiin kalvoi kauhu pinnan alla. Entä jos niitä ei sittenkään enää kuulu?

Viime yönä heräsin tuskaiseen oloon, ja pian tuli ensimmäinen supistus, vaikkakaan en sitä heti sellaiseksi tunnistanut. Mutta kun tuskainen olo aaltomaisesti oli ja meni, kohosi huippuunsa nostaen kylmän hien otsaan ja laski taas alkaakseen pian uudestaan, palasi mieleen elävästi synnytys. Ja yksi tuskainen yö siltä ajalta kun odotettiin sitä keskenmennyttä. Joka kerta kun kipu oli huipussaan, tuntui että nyt lähtee järki ja taju, ja juuri silloin se taas laantui. Odotin kauhuissani koko ajan sitä tunnetta kun sikiö valuu ulos.

Mieskin heräsi pian ja hätääntyi. Supistelua kesti noin tunnin, ja mies oli jo valmis kuskaamaan minut sairaalaan, mutta sain vakuuteltua etteivät ne sielläkään mitään asialle tee, eivät näillä viikoilla.
Kun kipu lopulta lakkasi oli helpotus valtava ja kaikki voimat olivat niin tipotiessään että nukahdin samantien, viimeisenä ajatus siitä että aamulla on pakko saada kuunnella ne sydänäänet.
Mistä tämä oikein tuli? En tiedä, ja neuvolan tätikin oli sitä mieltä että tuskin asiaan mitään selkoa koskaan saadaan.

Kunhan pieni nyt vain voisi hyvin ja jaksaisi kasvaa, eikä tällainen toistuisi enää ikinä.