Puoliväli saavutettiin eilen, hurjan hieno tunne! Väkisinkin kuitenkin mietin miten voikin tuntua niin erilaiselta kuin esikoisesta. Kun häntä odottaessa tämä etappi saavutettiin, hyvä etten järjestänyt pirskeitä:) Sitä oli odottanut niin kauan, ollut raskaana ikuisuuden ja mielestään jo pitkällä. Heti kun rakenneultra oli käyty, painuttiin vaunuostoksille ja siitä lähtien aika hidastui hidastumistaan.

Nyt tuntuu kuin kaikki olisi vasta alussa, masu tuntuu vielä suhteellisen pieneltä ja koska vauvakaan ei muistuta koko ajan itsestään jatkuvalla mylläämisellä, kuten esikoinen, unohdan välillä koko asian. Pientä makuupussia ja muutamia käytännöllisiä vaatekappaleita lukuun ottamatta mitään hankintoja tulokkaalle ei ole tehty. Tiedostan että sitteri, imetystyyny, rintapumppu ja hiukan lisää kestoja on hankintalistalla mutta ajattelen että aikaa on vielä vaikka kuinka. Muutama hankinta myös mietityttää; tarvitaanko me tuplavaunut vai sisarusistuin vai seisomalauta? Vai kökötetäänkö aina vaan kotona?

Mies tajuaa koko odotusta vielä paljon vähemmän. Hiukan jopa harmittaa miehen tajuamattomuus. Esikon odotuksessa hän oli mukana ihan täysillä, oli mukana monella neuvolakäynnillä, kaikissa ultrissa, luki isäoppaita ja tutki vaunu- ja kestovaippamarkkinoita innoissaan. Kuvasi tunnollisesti joka viikko masukuvat, kuulosteli liikkeiden tuntumista monta kertaa päivässä ja tiesi tarkalleen missä mentiin. Nyt ei ole käynyt edes yhdessäkään ultrassa mukana ja liikkeitäkin on kokeillut vasta kaksi kertaa, nyt kun ne jo tuntuvat ulospäinkin, ja nekin kerrat kun olen oikein pyytänyt häntä kokeilemaan.Masukuvia on tasan kaksi.

En odota että kaikki olisi niin kuin esikon kanssa, koska eihän se minullekaan siltä tunnu, mutta hiukan enemmän voisi yrittää huomioida sekä minua että vauvaa kaiken kiireenkin keskellä. Tulee joskus niin kovin yksinäinen olo asian kanssa. Ja huomaan kyllä että hormonitkin pelaavat tässä tunteessa osaansa.
Enkä edes tajunnut kunnolla tuntevani näin ennen kuin kirjoitin sen tänne, tehokasta kontemplaatiota:)

Nytkö se jo alkaa?

Istun yläparvekkeen aurinkotuolissa auringonpaisteessa, nostan paidanhelmaa ja totean vieressä touhuavalle esikolle että annetaan vauvallekin vähän auringonpaistetta.
Esikoinen tulee vierelle ja taputtaa vatsaa todeten "mamman masussa vauva".
Sitten hän katselee vatsaa tutkailevasti ja kysyy totisena: " Mamma, miten vauva on sinne päässyt?"

Siis nytkö mulla jo piti olla NÄMÄ selitykset valmiina!? :D

Tärkeitä asioita

Heti alkuun varoitus niille jotka ovat raskaana, järkyttyvät helposti ja huolestuvat kovasti kaikenlaisista asioista. (Hei, sehän olen minä itse!) Voitte ehkä jättää tämän postauksen huomiotta.

Kuten jossain vaiheessa olen maininnutkin, olen työstänyt gradua viimeisen vuoden (tai ajatuksissani varmaankin noin neljä vuotta) ja nyt ollaan oikeastaan enää arvosteluja ja hyväksymistä vaille valmiita siltä kohti. Muutamia rästitenttejä on kylläkin vielä syksyksi jäljellä. Gradun oli tarkoitus olla sidottuna toukokuussa, mutta koska minä laatoitin kylpyhuonetta pari viimeistä deadlinea edeltänyttä kuukautta, jäivät viimeistelyt uupumaan ja nyt odotellaan sitten professoria ja tiedekunnan muuta henkilökuntaa kesälomalta jotta tässä valmistuttaisiin. Vihdoinkin.
Aihetta en viitsi sanatarkasti tässä kertoa mutta valaistakoon sen verran että se käsittelee kohtukuolemia ja keskenmenoja. Aihe on minulle tullut työn ja omien kokemusten kautta tutuksi, ja näiden vuosien aikana olen myös ehtinyt tehdä aika paljon taustatyötä asian parissa. Voisi kai sanoa että aihe kaikessa kipeydessään on minulle erittäin rakas ja tärkeä. Se on myös aihe josta ei puhuta riittävästi, vaikkakin koko ajan enenevissä määrin. Se on aihe josta ei jaeta riittävästi tietoa raskaana oleville, asian työssään kohtaaville, asian omassa elämässään kohdanneille. Tieto voisi estää esimerkiksi kohtukuolemia ja kätkytkuolemia, ja tieto todellakin voisi parantaa asian kokeneiden hoitoa ja kohtaamista sekä ammatillisissa piireissä että yhteiskunnassa yleensä. Siksipä haluankin nyt linkittää teille muutamia uusia juttuja asian saralta, uutisia vesistöjen takaa.

Aiheesta on netistäkin löydettävissä yhtä ja toista, myös suomeksi, mutta minä linkitän nyt nämä uusimmat jutut. Molemmat ovat ruotsiksi. Toinen käsittelee raskaana olevan naisen nukkuma-asennon vaikutusta kohtukuolemien vähenemiseen, ja toisessa on kaksi radiohaastattelua Ruotsista. Toinen lapsensa menettäneen äidin haastattelu ja toinen Ruotsin yksi johtavia asian parissa työskenteleviä terveydenhuollon rohvessoreja, joka on todella työskennellyt juuri tämän asian parissa vuosikymmeniä (ja kirjoittanut muutaman hyvän kirjankin aiheesta).

Nukkumisesta:
http://www.unt.se/uppsala/battre-for-gravid-att-sova-pa-vanster-sida-1373837.aspx

Haastattelut:
http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=1650&artikel=4566870

Olkaapa hyvät!

Uudet seuralaiseni

...hengästyneisyys, jalkojen kramppaus, jatkuva pissahätä, väsymys ja yksi vanhakin tuttu; jatkuva nälkä.

Siis miten voi olla näin vaikea hengittää jo tässä vaiheessa? Maha ei vielä paina (tai ei kai ainakaan pitäisi) siihen malliin, mutta tuntuu että ihan paikallaan ollessakin hengitys on raskasta, puhumattakaan siitä että tekisi jotain fyysisempää. Yläkertaan ramppaamista rajoitan nyt minimiin. Puuh.

Huolimatta siitä että urheilusuoritukset on nyt yllä mainitusta syystä karsittu minimiin, ovat sulosääreni aamulla tiukkaa tavaraa. En edes yöllä herää kramppauksiin, mutta ilmeisesti pohkeet kuitenkin ahkeroivat kovasti nukkuessani.

Tosin en ymmärrä missä välissä nukun, sillä tuntuu siltä kuin pyörisin hereillä koko yön. Ja pyörimisen välillä ramppaan pissalla keksimäärin neljä kertaa, sen lisäksi että esikoinen vaatii peittely ja tyynyn kohennus palvelua muutamaan otteeseen. Aamuinen olotila, pikku kakkosen ääreen nukahtaminen ja koko päivän seuraava koomamainen olemus puhuvat myös kehnon unenlaadun puolesta. Tiedä sitten onko kyseessä raudanpuute vai allergian aiheuttama uuvahdus?

Vanha tuttuni alituinen nälkä on yhä edelleen täällä, eihän se koskaan minnekään mennytkään. Syön hevosannoksia ja kasvatan todennäköisesti jotain jättimukeloa. Tai ainakin itsestäni jättiä. Lähestulkoon kaikki tässä maailmassa myös haisee yhä edelleen aika pahalle, ja paha olo yllättää nopeasti jos ei tuntiin ole syönyt, tai iltaisin muuten vaan. Siis, eikö näiden alkuraskauden oireiden pitänyt hellittää ennen kuin keskiraskauden vaivat jo iskee päälle?:D Otan ilmeisesti koko potin tällä kertaa!

Mutta vali vali ja joo joo, oikeasti nuo vaivat ei silti haittaa suuremmasti, senkus marisen ja kirjaan hiukan ylös mitä fyysisiä tuntemuksia tässä vaiheessa on. Oikeasti olen aika pirun tyytyväinen tähän olotilaan juuri nyt. Masu kasvaa ihanasti ja liikkeet tuntuvat voimistuvan päivä päivältä, olo on oikeasti raskaana oleva. Huomaan myös että vauva vie ajatusmaailmasta yhä enemmän tilaa ja vilahtaa puheissa jo usein. Hän alkaa olla jo osa tätä eloa ja oloa!

Pinnaa kirii hiukan esikon come backin tehnyt uhma. Joka ainoa asia on yhtä taistoa ja tekisi mieli vain lukittautua neljän seinän sisälle ja antaa toisen juosta alasti ja pissiä matoille. Se potalle meno kun on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa, vaipan pukeminen mahdotonta, vaatteissa kulkeminen kamalaa ja myötämielisyys ihan pahinta. Ja syödäkään ei viittis. Että sillai. Ovat vielä helppoja tapauksia nuo vatsan asuttajat;)

Napakoita iskuja

Hetkittäin mietin että mitäköhän pikku sähiäistä minä vatsanahkani alla kasvattelen? Liikkeet ovat alusta asti tuntuneet muljahduksina, perhosen siiven iskuista ei tietoakaan. Nyt viimeisen viikon aikana minua miltei mukiloidaan. Liikkeet jotka tunnen ovat harvassa, mutta sitten sitäkin yllättävämpiä ja kovia. Tuntuu kuin henki pysähtyisi, sillä potkut ovat luokkaa loppuraskaus! Harmittavan harvoin liikkeet kuitenkin tuntuvat, ehkä kerran tai kaksi päivässä, mutta luotan siihen että tästä se lähtee. Ja jos sisälläni myllää voimanpesä, todennäköisesti kohta en liikkeiltä saa hetken rauhaa:)

Vatsanahkakin on alkanut jo venyä niin, että eilen naapuri huuteli parkkipaikalla että onko teille tulossa toinen. Eli ilmeisesti näkyy jo niin että kehtaa vähän tuntemattomampikin udella:) Ja kyllähän tuo on kutissutkin jo siihen malliin että jotain ratkeiluja on kai pian odotettavissa. Se vatsallaan nukkuminenkin on jo aika mahdotonta, eikä selälläänkään ole kovin kiva loikoilla, kun tuntuu että happi loppuu. E:n odotuksesta tuttu vaiva killeripäänsärky on myös palannut, osittain varmaankin kuumuudesta johtuen.

Uuden päänvaivan aiheuttaa pukeutuminen näinä kuumina keleinä. E:tä odotin aivan eri vuodenaikoina, joten kaikki mammavaatteet ovat syksy-talvi tyyppisiä, pitkää hihaa ja lahjetta, joita ei tulisi mieleenkään pistää päälle nyt. Kaikki rintaliivit ovat myös käyneet pieniksi ja ostoksille pitäisi raahautua, samalla voisi hankkia myös sopivat bikinit jotta uimaankin pääsee. "Murheet" ovat siis luokkaa ilahduttavan pieniä, paitsi että yhtään ylimääräistä pennin pyörylää ei olisi upouusiin vaatteisiin laittaa. No, onneksi kirppareilta saattaa löytää valioyksilöitä!

Nyt täytyisi löytää inspiraatio ja jaksaminen viimeisten opintojen säätöön.

Huh helpotus!

Kaikki oli hyvin! Vauvalla kaikki oli niin kuin pitikin, ja minulla myös. Hätäinen, mutta asiansa osaavan oloinen lääkäri tutki vauvan nopeasti, ja toivotti perheelleemme onnellista raskautta ja hyvää jatkoa. Kehotti olemaan murehtimatta.
Nyt siis yritetään tehdä juuri niin. Nautitaan ja iloitaan ja luotetaan tulevaisuuteen!