Oi onnea!

Pikaisesti postaan ennen kuin poika repii ulos ovesta pyöräilemään, on sentään niin hyviä uutisia etten minäkään housuissani meinaa pysyä!
Pikkuinen polskija vastasi täysin minun laskelmieni mittoja (ei neuvolan), esitteli auliisti kaiken mitä pitikin, nenäluuta myöten! Niskaturvotusta saatiin mittailla aikansa, lääkäri sanoi sen olevan hiukan hankalaa, koska se on niin vähäinen. Ja 0,9 milliä tuo sitten vain olikin.
Pituutta hepulla oli 41 mm, eli ihan ensimmäisiä mahdollisia aikoja tehdä tämä ultra oli nyt, jos olisi ollut vähääkään pienempi, olisi koko homma pitänyt uusia. Ihmettelinkin hoitsun antamaa aikaista aikaa, mutta tyydyin siihen.
Vauveli liikkui kovasti ja sydän löi 164, eli hurjaa jumputusta. Ja kyllä siinä vaan silmäkulma kostui väkisinkin, oman vauvan pieni sydän<3
Helpotus on nyt niin suuri että koko ajan hiukan herkistyttää, on tää vaan niin ihanaa. Tältä tän pitääkin tuntua<3

p.s yritän saada jonkin noista ultrakuvistakin tänne skannattua jahka ehdin

Pelko nostaa päätään

Pääsiäinen vapaineen on taas takanapäin, ja kyllä tulikin tarpeeseen lepo ja yhdessäolo. Enkä kyllä yhtään pistä pahitteeksi ihania säitäkään! Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä että pitkän talven jälkeen kevät ja kesä ovat ehkä enemmän tervetulleita kuin koskaan.
Ainut eloa ja oloa varjostava asia on viime päivinä ollut vanha ystäväni pelko. Huomenna on luvassa np-ultra, ja siihen assosioituu paljon ikäviä muistoja. Raskaudessa ennen E.tä sikiön kuolema todettiin juuri kyseisessä ultrassa.
Silloin en ollut millään tavoin aavistanut tai huomannut ettei kaikki ollutkaan kohdillaan sillä raskausoireet jatkuivat , enkä ollut koskaan kuullutkaan keskeytyneestä keskenmenosta, eli siitä että sikiö kuolee mutta ei vuodakaan ulos, joten en osannut pelätä sellaista. Olin aina ajatellut että kyllä keskenmenon huomaa sitten kivuista ja vuodoista, mutta hah. Siksi nytkään en uskalla luottaa siihen että siellä elävää sikiötä näkyisi, vaan mahdollisuudet ovat myös toisenlaiseen lopputulokseen. Asiaa ei tietenkään auta se että pahoinvointi alkaa hellittää otettaan ja muutenkin olo kohentua. Heti herää ajatus siitä että nyt siellä on sitten sydän lakannut lyömästä.

Täytyy kai vain yrittää parhaansa mukaan olla stressaamatta  ja ottaa asiat vastaan sitä tahtia kun ne tulevat, sellaisina kuin ne tulevat.

Hämmentävän erilaista

Kun E:tä odotettiin, tuntui jokainen päivä ikuisuudelta, hyvältä sellaiselta. Raskaus oli erittäin odotettu ja kaivattu tapahtuma ja jokainen kehitysvaihe ja uusi raskausviikko sisälsivät jännittäviä juttuja. Suunniteltavaa oli paljon ja olisin voinut viettää kaiken aikani vauvanvaate- ja tarvikeliikkeissä, puhumattakaan netin odotuspalstoista ja blogeista. Imin itseeni kaiken mahdollisen tiedon ja hykertelin onnesta, sekä vatvoin ja huolehdin suunnattomasti kaikkea mikä voisi mennä pieleen.

Nyt en tiedä mitä tästä alkaneesta raskaudesta ajattelisin. Olen perusonnellinen asiasta, mutta samalla ei tunnu oikein miltään. En muista mikä viikko on menossa ja olo on vähän hällä väliä. Ei siis lapsen suhteen, vaan tämän olotilan ja elon suhteen. Muistan että E:tä odottaessa  juuri nämä pahoinvointiviikot olivat ne pahimmat jolloin sitä mietti mihin helvetin myllyyn on itsensä oikein laittanut...nyt olo on kai hiukan masentunut. Paha olo on hiukan helpottanut, mutta astuu kyllä heti esiin jollen ole kolmen metrin säteellä jääkaapista. Nälkä on koko ajan, mutta ruokahalua ei. Kaikki ällöttää, ruoasta ei oikein nauti. Onko sitten lie kyseessä hyvä ruoka, parempi mieli -tyyppinen ongelma joka helpottaa sitten kun ruokakin taas maistuu. Muistan kuitenkin että raskauden negatiivisin vaihe minulla on aikaisemminkin ollut siis juuri näihin aikoihin, joten sinänsä en ole huolissani vaan luotan siihen että ajan kanssa homma korjaantuu. Silti, haluaisin jo olla siellä, siinä hetkessä kun kaikki on taas mukavaa.

Lisäksi pohdituttaa kovasti se miten kahden kanssa jaksaa ja pärjää, kun yhdenkin kanssa tuntuu joskus olevan jaksaminen aika kortilla. Tietty siihenkin ehkä vaikuttaa se ettei nyt ole aivan täysissä sielun ja ruumiin voimissaan, ja tuntuu että tällaista tämä ny sitten tulee aina olemaan. Kituuttamista.

No mutta, positiivisempiakin sävyjä tähän palettiin kuitenkin kuuluu. Ensi viikon keskiviikkona on jo np-ultra! Ja koskapa kaupungin ultraääniyksikkö oli niin täynnä, pääsen kaupungin kustantamana yksityiselle ultraukseen erikoistuneeseen keskukseen. Ainakin aikaisemmin heillä visiteeratessani laitteet oliva uusinta huutoa, joten toiveita on selkeistä ultrakuvista:)
Tärkeintä tietysti olisi että siellä näkyy elossa oleva pikkuinen<3

No joo, nyt pääsiäisen viettoon, suklaamunia aion syödä surutta niin monta kuin napa vetää, ne kun ainakin maistuvat :D
Hyvää pääsiäistä!

21,9 mm!

Eilen oli varaamani alkuraskauden ultra. En ollut ehtinyt asiaa jännäämään oikeastaan ollenkaan, sen verran paha olo on ollut nyt tauotta, ja kun kaiken kukkuraksi sekä minä että E ollaan molemmat oltu armottomassa lenssussa, on kaikki voimavarat keskitetty selviämiseen.
Mutta eilen se oli ja ruudulta näkyi pieni, tasan viikkoja ja päivä vastaava 21,9 mm pitkä heiluttelija! Sydän löi, jalat ja kädet näkyi jo selvästi ja selkärankaakin jo vähän ihasteltiin<3
Ihana pieni sintti, ja elossa! Mies oli ilmeisesti ehtinyt jännätä hiukan enemmän, niin helpottuneen oloinen tuo oli kuvia tiiraillessaan.
Nyt pitäisi varata tuo viikon 12 ultra. Meitä vain mietityttää kovasti mitä valintoja teemme. E:tä odottaessa oli helppoa kun oli vaan se niskaturvotusultra ja rakenneultra, nyt pitää valita ottaako pelkän tarkastelu-ultran jossa ei katsota niskaturvotusta vaan vain varmistetaan sikiön mitat, oikea sijainti ja hengissäolo vai ottaako niskaturvotusultran johon kuuluu pakollisena myös verikoe josta määritellään jotakin riskirajoja ja muita systeemejä. Lähinnä mietityttää se, kun on niin monta kertaa kuullut kuinka ne verikokeet ovat aika herkkiä, ja tuohon "riskiryhmä"-kategoriaan voi heilahtaa herkästikin, niin haluaako ottaa tietoisen riskin siitä että stressaa sitten armottomasti koko loppuraskauden vai olisiko parempi olla auvoisen tietämätön?
Kun kysyin että voivatko vaan katsoa sen niskaturvotuksen, oli vastaus että eivät, vaan verikoemääritykset on myös tehtävä. Plääh. Vaikeita päätöksiä, miten te olette tehneet ja miksi? Olis kiva saada vähän uusia näkökulmia tähän puntarointiin.

Päivän pilaaja

Jos arkisen aamun teki ihanaksi pieni poikani, pilasi sen hänen päiväkotitätinsä.
Istua vollotan kotona silmät päästäni, hormonihyrrä harmistuneena:(

E on nyt ollut kuukauden päivät päiväkodissa, 8-12, eli aika lyhyen päivän. Puolitoista viikkoa sitten, kun mies kävi hakemassa pojan, olivat sanoneet kahtena perättäisenä päivänä että E ei nouse itse ylös kaduttuaan ulkona, ei juurikaan edes yritä. Mies oli sanonut että okei, yritämme kannustaa kotonakin ulkoillessa nousemaan ylös. Pari päivää tämän jälkeen minä hain pojan hoidosta, ja taas tultiin sanomaan samasta asiasta. Vieläpä niin että "taidettiin jo miehellesikin sanoa pariin kertaa tästä, mutta...". Ja sain sanoa että jep, tiedämme ettei hän tahdo oikein yrittää edes nousta ylös itse, olen kirjoittanut sen päiväkodin esitietolomakkeisiinkin. Sanoivat että ai juu, niinpäs olitkin. Mutta antakaas nyt kävellä paljon itse ja yrittää. Sanoin että joo, annetaan.
No näin tehdään kyllä, mutta joko laps ei halua kävellä millään itse tai sitten jos haluaa, niin kävelee täysin päinvastaiseen suuntaan kuin on matka. Esimerkkinä noin sadan metrin matka kesti hiukan yli puoli tuntia, jonka aikana poika heittäytyi kolmeen lätäkköön täysin tyytyväisenä, ilman aikomustakaan nousta.

No, tänään tädillä ei ollut muuta kuin negatiivista sanottavaa. " E on kaatunut monta kertaa pihalla eikä noussut ylös itse, kuin yhden kerran. Ei se noissa vaatteissa ainakaan pysty nousta. Vanhemmat tainneet passata ihan täysin, ei saa vanhemmat passata noin. Täytyy antaa harjoitella paljon. Hehhheh. Kun meillä on tuo vauvakin ja sekin osaa jo nousta, mutta ei E. Söi kyllä ihan hyvin mutta vain syötettäessä, itse ei yhtään sitten."

E syö itse kotona, tiedä sitten miksi ei hoidossa, jännittääkö tilanne vai mikä on. En tiedä mikä vika meidän vaatteissa on, ihan normaalit haalarit ja kengät, ja sopivan kokoisetkin ovat. Samanlaisia näyttää muillakin olevan. Voi olla että ollaan autettu liikaa sitten kun ei jakseta katsoa naama lätäkössä makaavaa lasta tuntikaupalla, mutta jos ei pojalla ole haluja nousta ylös, en tiedä millä sen saisi tapahtumaan, muuta kuin ajan kanssa. E ei koskaan lähtenyt ryömimään eikä konttaamaan vaan suoraan kävelemään vuoden ikäisenä, ja vaikka nykyään esimerkiksi sisälle leikkiessään konttaa, voisin ajatella että tuo nousemattomuus voi olla yhteydessä siihenkin. Samoista liikeradoista ainakin on kyse.
Mutta kyllä ei mikään niin äidin mieltä piristä kuin se että suureen ääneen julistetaan että kun vauvatkin liikkuu paremmin kuin tuo teidän lapsenne ja se on ihan teidän syytänne kun passaatte niin ja kun on niin huonot vaatteetkin! Niin, eikä syödäkään osaa. Että ihan paska äiti olet kertakaikkiaan.

On hyvä että sanotaan asioista ja jos ajatellaan että on jokin ongelma, tai jotakin mitä pitäisi treenata, mutta oikeesti, puolentoista viikon sisään neljä kertaa!?! Alkaa olla pikkasen sellanen olo että tuota kritiikkiä on jo liikaa, ja kun koskaan ei sanota edes mitään positiivista. Ainoat kerrat kun kerrotaan jotakin lapsen päivästä, on silloin kun moititaan liikkumisesta. Jos kyse olisi vaikka sellaisesta että "lapselta puuttuu kuravaatteet, tuokaas sellaiset" ja niitä vaatteita ei tuoda toistuvista huomautuksista huolimatta, niin ymmärtäisin. Mutta kun kyse on lapsen kehitykseen liittyvästä jutusta, niin mitä ne odottaa, että kun he meitä tarpeeksi moittivat niin E alkaa kuin ihmeen kaupalla ja salamaniskusta nousta ketterästi kuin muurahainen?

Ja noista tätien sanomisista, yksityiskohdista, niin kuultaa läpi että siellä pihalla oikeasti puhutaan siihen tyyliin että on nekin kans porukkaa kun eivät lastansa ole opettaneet nousemaan ylös maasta. Taidanpas taas tänään vähän mainita asiasta.

Ja mua porututtaa, pojan vuoksi ja itteni kans. Vituttaa ja tuntuu siltä että mun on pakko sanoa asiasta niille ja kysyä että oliko niillä jotakin rakentavia ehdotuksiakin kun kerran NIIN huolissaan ovat että täytyy joka toinen päivä mainita. Ja toisaalta mietityttää että onko nuo sitä sorttia että jos ne oikeasti asettaa vastuuseen sanomistyylistään, niin kuinkakohan paljon paskaa kaatuu viattoman lapsen niskaan?
Itku ja märsä.

Arjen onnea!

Mikä tekee arkisesta tiistaiaamusta oikein hyvän?
Meillä sen teki pieni pellavapäinen poika, joka hoitoon viedessä innokkaana riisui itse (!) talvivaatteensa, pesi hienosti kätensä ja kasvonsakin, veti tossut jalkaan ja antoi oikein mojovan pusun suoraan suulle. Toivotti äidille hei heit ja tepasteli omalle tuolillensa, pupu tiukasti kainalossaan <3

Ei itkua, ei hammasten kiristystä, ei epätoivoa ja ikävää. Vain reippautta ja intoa! Kyllä tuntuu hyvältä hiukan kuoppaisen alun jälkeen.

Karmaiseva olo

Yritän koko ajan muistella miten selvisin tästä viimeksi, mitä kikkakolmosia käytin ja miten ihmeessä säilytin elämänhalun tajutessani että tätä tulee jatkumaan vielä viikkokaupalla. Tätä Ällöoloa siis.

Kuvotus, röyhtäily ja ällötys jatkuu vuorokauden ympäri, ei hetken lepoa tästä olosta. Yöllä kun poika herättää, silloinkin saa nieleskellä pahaa oloa. Oksentanut en ole vielä kertaakaan, mutta kakonut pytyllä jo useasti. Yritän syödä usein ja vähän, joka auttaa himppasen ja hetken. Mutta on hiukan vaikea keksiä mitä voisi syödä kun suurin osa ällöttää. Omenat on hyviä.
Keittiöön en voi mennä sillä joka pinnasta tuntuu huokuvan joku kamala haju; paistettu rasva, maitotuotteet tai pesuaineet. Kaikki lemppaa yhtä kamalille. Kun mies laittaa ruokaa joudun piiloutumaan yläkertaan suljettujen ovien taakse, peiton alle ja silti haju tavoittaa. Ruokaa en ylipäänsä kykene laittamaan, ja mietityttää miten saan lapsiparan tänään ruokittua. Nyt olisivat kaikki hyvät neuvot tarpeen, miten tästä selviää, ja miten oloa voisi helpottaa?

Muistin että tämä on kamalin vaihe raskaudesta, ja kuitenkaan en muistanut kuinka kamalaa tämä on. Kärsin tätä vaihetta nyt neljättä kertaa. Minulla on yksi lapsi. Kai sanomattakin selvää että kärsin tämän vaiheen erittäin mielelläni, kunhan vain saisin nauttia loppuraskaudestakin, ja siitä kaikkein ihanimmasta palkinnosta<3