Uhmaa ja uniongelmia

Ensimmäistä lapsella ja toista äidillä - vai oliko se sittenkin toisinpäin?
Aina ei osaa oikein erottaa mikä johtaa mihinkin ja kummanko kohdalla, vai molempien. Esikon aloitettua päiväkodissa pitkän loman jälkeen, on uhma ponkaissut aivan uusiin atmosfääreihin, huutoa on riittänyt aamusta iltaan ja ihan joka asiasta. Ja minun väsynyt ja aikuismainen reaktioni on parin päivän jälkeen ollut samanlainen huuto takaisin. Ja siihen päälle oikein itkopotkuporaukset. Iltaisin lapsen vihdoinkin nukahdettua, puolentoistatunnin nukutuksen jälkeen, olen käyttänyt sen kuuluisan "oman aikani" joka nykyään on noin vartin mittainen, siihen että olen miehelle itkeä pillittänyt räkä poskella paskaa vanhemmuuttani. Joinain päivinä on tuntunut siltä ettei kellään muulla voi olla näin ihanaa jamahtavaa poikaa, joinain siltä ettei kenelläkään muulla varmaankaan ole ihan näin häiriintynyttä lasta. Eikä näin rankkaa lapsensa kanssa. Eikä kellään lapsiparalla taatusti ole näin tönttiä ja lapsellista äitiä.

Öisin kun uni on katkonaista, herään keskellä yötä ja valvon tuntikaupalla, ja itkeä poraan sitä että hulluus kolkuttelee ihan varmasti oven takana kun toinen lapsi on syntynyt. Sillä mitä muuta voisikaan tulla yhdistelmästä krooninen univelka, uhmainen esikoinen ja talven pimeys kuorrutettuna karmealla sisaruskateudella?
Kun sitten tilitin miehelleni tuntemuksia, oli hän ihan hölmistynyt. Muistelin karmeita vauva-aikoja, eikä hän tunnistanut kuvausta ollenkaan. Hänen muistissaan esikon vauva-aika oli ihanaa aikaa, meillä oli yhdessä kivaa seurata toisen kehitystä ja niin edelleen...minun muistini mukaan olin kroonisesti kärttyinen ja väsynyt, ja haudoin mielessäni kaikenlaisia pakenemisfantasioita. Muistan myös ajatelleeni että parisuhteemme on ihan ojan pohjalla, koska en vain enää halunnut mitään muuta elämältä kuin nukkua tai kuolla, tai kuitata sillä kuolemalla ne univelat.
Kuitenkin herää kysymys, muistanko minä asioista vain kaiken huonon, vai pääsikö mies niin hemmetin paljon vähemmällä että hän pystyi jopa nauttimaan rakkauden hedelmämme ensimmäisestä vuodesta? Jotenkin toivon että kyse olisi vain siitä että olin niin väsymyt että edes ne hyvät hetket eivät näin ensikättelyssä muistu mieleen, mutta ovat kuitenkin olemassa. Ja toivon etten tällä kertaa olisi niin väsynyt...

Tämän hetken tunnelmia kai voisi kuvailla sanat pelko ja väsymys. Ja kuitenkin odotan ihan hurjasti sitä tulevaa vauva-aikaa, pientä tuhisevaa kääröä, kaikkea sitä ihmettä mitä elämän alkuun kuuluu. Odotan sitä niin kovasti, ja kuitenkaan en ole tainnut vieläkään ihan tajuta että kohta hän on täällä. Ihan kohta, vain muutama hassu viikko ja meidän perheeseen kuuluu ihka uusi ihminen.
Jollain tavalla osaan ehkä kuitenkin odottaa jo todellista ihmistä, toisella tavalla kuin esikon kanssa. En pelkää sitä etteikö lapsi tuntuisi omalta, sillä tiedän että hän tekee niin, tekee niin jo nyt vatsassa myllätessään. En myöskään pelkää sitä etteikö rakkaus riittäisi, sillä se on jo nyt niin valtava näitä molempia pieniämme kohtaan.
Pelkään ehkä eniten sitä riitänkö minä fyysiseltä jaksamiseltani repeämään kahdelle lapselle. Pelkään sitä ettei meillä ole täällä ketään keneltä pyytää apua jos seinät kaatuvat päälle, yksin on selvittävä, hoitoapua ei ole saatavilla. Pelkään sitä että asetan pienelle esikolle liian kovia vaatimuksia, vaadin häneltä liiaksi enkä osaa antaa lohduttavaa syliä silloin kun hän sitä eniten tarvitsisi. Pelkään että jollain tavalla rikon pientä miestä ja mieltä sen myllerryksen keskellä minkä sisaruksen tuominen taloon aiheuttaa.

Toivon että kaikki pelkoni ovat turhia.

Ryppynaama

Esikoisen kanssa loikoiltiin sängyllä ja katseltiin kirjaa jossa on kuvia vauvan kehityksestä sikiöajalta ja lopulta ihan syntymästä. Sanoin pojalle että "katsopas,tuollainen ruttunaama sieltä sitten syntyi. Tuollainen sinäkin olit silloin kun synnyit, pieni vauva". Poika katseli kuvaa hetken, kääntyi minuun päin, siveli poskeani ja sanoi "siinä ryppynaama".

Masukuva ja kuulumisia

Pitkästä aikaa linjoilla. Kesän viimeiset lomailut on nyt takana, samoin kuin useampi tuhat kilometriä. Monta upeaa juhlaa, monta tärkeää yhteistä hetkeä perheen kanssa, paljon sukulointia ja minun osaltani aivan uskomaton määrä ailahtelevia tunteita ja yhtäkkistä poraamista. Mistä nämä kaikki kyyneleet oikein tulee? Tunteikasta hommaa tämä raskaana olo.

Laskurin mukaan ihan pian on jo kolmaskymmeneskin raskausviikko täyttynyt, ja minulle alkaa vasta nyt valjeta kuinka lyhyt aika tämä odotus onkaan. Ja että vauva on oikeasti tulossa. Hidas sytytys? Pikkuhiljaa alkaa puskea stressi kaikesta mitä pitäisi vielä ehtiä ennen vauvan syntymää. Jostain syystä myös aivan uudenlaiset pelot ovat nousseet pintaan - pelkään suhteellisen paljon tämän lapsen ennenaikaista syntymää. Mitään varsinaista syytä pelkoon ei kai ole, ei edes supistele mitenkään erikoisesti, mutta jotenkin vain on sellainen tunne ettei tämä lapsi välttämättä majaile sisuksissani loppuun asti.

Tuntuu että olisi paljon kirjoitettavaa ja ajatukset risteilevät tulevassa jo enenevässä määrin, mutta samanaikaisesti tekemättömien asioiden lista tuntuu vain pitenevän, jolloin aikaa blogin päivittämiseen ei muka ole. No ehkä sitten ihan loppuvaiheessa...
Tässä kuitenkin, vihdoinkin, uutta kuvaa vauvan asuinsijoista!

rv 29+5, neuvolan mukaan tasan 30+0

Kyllä tuon kantaminen alkaa jo tuntua. Tai ei oikeastaan sen kantaminen vaan lähinnä kumartelu ja esikoisen kantaminen tuon lisäksi. Etenkin reissatessa lapsen kanssa yksin, oli hetkiä jolloin teki mieli itkeä. Meidän esikko kun ei rattaissa suostu oikein istumaan, ja matkaillessa nyt ei muutenkaan kaikkiin ahtaimpiin paikkoihin saa rattaita mukaan. Napa alkaa olla jo äärirajoillaan, mummikin sääli sitä jo:D 

Vauva on kovin liikkuvaista sorttia tätä nykyä, ja etenkin yöaikaan voivat cembalot olla vauhdikkaat. Nautin kuitenkin näistä liikkeistä suuresti. Mieskin kehotteli eilen nauttimaan, kun eihn sitä tiedä jos tämä on viimeinen kerta. Tietysti näin voi olla, mutta minulla on suuria vaikeuksia sopeutua ajatukseen "vain" kahdesta lapsesta. Huolimatta siitä että ensimmäisen kolmanneksen aikana totesin useaan otteeseen etten enää koskaan halua olla tässä siunatussa tilassa:) No aika ja kokemus kai näyttävät miten asian laita on, mitään emme ole lyöneet lukkoon.

Nyt esikko kiljuu minua avuksi autonkorjaamishommiin, joten täytyypi rientää.