Monday, January 9, 2012

Yhden pienen tytön syntymä - eli synnytyskertomus

Pitkästä aikaa minulla on hetki istahtaakseni koneen ääreen. Aikaa ei vain ole riittänyt kuin aivan oleellisimpaan. En valita, sillä se kiire on pienen tytön tarvetta olla koko ajan lähellä, sylissä sydämen päällä. Se on hänen tarvettaan syödä usein ja ahkerasti, pitää äiti niin lähellä ettei vain häviä. Se on myös pienen, hetkessä paljon isommaksi kasvaneen isoveljen tarvetta saada jakaa se sama syli jota pikkusisko pitää paikkanaan. Se on pienen pojan tarvetta pitää äiti lähellään, ettei aivan menettäisi tätä pienelle vauvalle.
Se on myös minun tarvettani antaa kaikkeni pienelle ihmisenalulle joka tuntuu jo siltä kuin olisi aina ollutkin osa perhettä - mutta joka ansaitsee oman aikansa ja sen, että häneen tutustutaan. Millaiset pienet puolukkavarpaat, millainen kiukku kun nälkää ei heti tyydytetä. Ja se on myös minun tarpeeni ottaa syliin pitkä ja painavalta tuntuva poika, silittää hänen pellavapäätään ja kuunnella pitkiä selostuksia koneista ja taloista joita hän on päivän mittaan rakentanut. Se on tarpeeni kuiskata meidän kahden salaisuuksiamme hänen korvaansa, ja vakuuttaa pieni uhmis siitä että häntä rakastetaan enemmän kuin sanoilla koskaan voi kuvailla.
Iltaisin saattaa olla että miehelläni ja minulla olisi tarve saada toistemmekin aikaa, puhua hiljaa ilman että joku huutaa lauseiden päälle, olla toistemme sylissä. Joskus väsymys on niin painava että sitäkään ei jaksa, mutta silloin riittää jo katse toisen katseessa. Istutaan vaan ja ollaan, kun kerrankin saadaan. Tietäen, että juuri nyt ei aikaa ehkä ole, ja usein kommunikointikin on vähemmän kohteliasta, mutta pian se helpottaa. Vauvavuoden ohikiitävyys on paljon käsin kosketeltavampaa, hyvässä ja pahassa tätä ei kestä kuin hetken.
Kahden lapsen äitiyteen solahtaminen on käynyt paljon helpommin kuin siihen rooliin asettuminen ensimmäistä kertaa. Hermot ovat pidemmät, unettomuus tuttua ja itkuakin sietää paremmin, mutta pohjimmiltaan luulen kyse olevan siitä että luottoa omaan itseen ja puolisoon löytyy paljon enemmän, ja sillä on todellisuuspohjaa.
Joka päivä tässä kuitenkin kasvetaan. Me vanhemmat kaikinpuolin, isoveli omaan rooliinsa ja pikkusisko elää ihmisyyden ensimmäistä järisyttävää vuottaan, kasvaen hurjasti.

Monta kertaa päivässä havahdun siihen että haluaisin pysäyttää hetken, napata valokuvan, filmata tapahtuman, kirjoittaa muistiin keskustelun, vangita ilmeen, hetken tai tunteen. Ja sitten ajattelen, että parasta on vain nauttia tästä kaikesta juuri nyt. Vaikka en jaksa, ehdi tai voi tallentaa kaikkea, ehkä muistan ne kaikkein tärkeimmät asiat ja hetket  parhaiten elämällä ne täysillä. Ja näiden rakkaiden kanssa niitä riittää<3
Nyt kuitenkin yksi niistä elämän järisyttävimmistä hetkistä, josta jotain kirjoitin muistiin jo synnytyslaitoksen rauhassakin.

Marraskuun ensimmäisen viikon lauantaina vitsailemme illalla miehen kanssa että liekö lähtee syntymään jo tänä yönä, johon kuitenkin totean että enpä kuitenkaan usko. Sisimmässäni kuitenkin tunnen pienen jännityksen pyrähdyksen. Olin perjantaina käynyt neuvolassa jossa neuvolantäti totesi vauvan olevan todella alhaalla ja kiinnittynyt. Naureskellen antoi vielä seuraavan ajan, mutta oli sitä mieltä että tuskin enää ilman vauvaa nähdään.
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kello kolme sain ensimmäiset tuntuvat supistukset joihin heräsin. Unta uudelleen tavoitellen otin vastaan noin kymmenisen supistusta ajatellen että pian ne laimenevat. Jo kerran aikasemmin, muutamaa viikko aikaisemmin olen valvonut yön supistuksia vastaan ottaen ja kellotellen. Tuolloin ne kuitenkin laantuivat aamuun mennessä ja niin ajattelin nytkin käyvän. Siirryin kuitenkin alakerran sohvalle surffailemaan ja odottamaan supistusten rauhoittumista, sllä nukkumisesta ei selvästikään tulisi mitään. Supistukset olivat tuntuvia, mutta oikeastaan aika mukavia. Lämpimällä kaurapussilla varustautuneena yö sujui mukavasti. Lopulta kuuden aikaan aamulla luomia alkoi painaa ja tuntui kuin supistuksien kärkikin alkaisi laantu. Painoin pään tyynyyn ja sain unen päästä kiinni. Muistan ajatelleeni että olipahan taas varoittava maratooni suppareita. Unen läpi tunsin muutamia supistuksia.
Noin kahtakymmentä vaille seitsemän kuulen kuinka E huhuilee yläkerrassa minua ja kyselee unilelunsa perään. Huhuilen ensin miehelleni että menisi katsomaan missä unilelu on. Minua väsyttää ja haluaisin jatkaa unia. Mies ei kuitenkaan reagoi ja nousen sohvalta. Portaiden juurella tunnen napakan supistuksen ja siinä samassa vedet holahtavat. Juoksen yläkertaan antamaan lapselle unilelun ja herätän miehen samalla kun syöksyn vessaan. Hän on aivan hölmistynyt menosta, ja vielä hölmistyneempi kun kerron vesien menneen.
Tästä alkaa kunnollinen supistuksien myrsky. Laulan synnytyslaulua, kokeilen aata ja uuta, mutta pidän enemmän aasta. E kulkee perässäni ja sanoo että äiti laulaa. Hän on selvästi hämmästynyt mutta rauhallinen. Huomaa selvästi että asian läpikäyminen kirjojen ja juttelun avulla on valmistanut häntäkin tilanteeseen. Vakuutan että minulla on kaikki hyvin ja tämä kuuluu asiaan.
Mies komentaa soittamaan sairaalaan josta sanovat että pitää saapua muutaman tunnin sisällä. Soitan ystävälle joka on tulossa hoitamaan E:tä. Hän asuu yli sadan kilometrin päässä ja sanoo starttaavansa heti. Supistuksien välillä voi mainiosti ja pakkailen sairaalakassia, juon kahvia, syön aamupalaa ja viikkaan pyykkiä. Mutta supistuksien aikana saan jo huohotella ja lauleskella oikein asiasta tehden. Mies katsoo minua hetken ja komentaa soittamaan varahoitajlle saman tien. Hän on sitä mieltä että nyt lähdetään sairaalaan, ja pian. Itse en vieläkään taida ymmärtää kuinka nopeaa kaikki etenee. Soitan varahoitajan joka saapuu vartissa. Otan vastaan muutaman supistuksen. Hyvästelemme E:n ja hoitajan, ja suuntaamme parkkipaikalle. Autoon nojaten annan supistuksen valua lävitse. Ajaessamme huomaan että on liputuspäivä, hyvä päivä syntyä, totean miehelle ja taas ajamme tämän jännittävän matkan aamutuimaan. Samoin kuin kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin. Kyyneleet pyrkivät liikutuksesta esiin.
Ajomatkan aikana ei onneksi tule kuin muutama supistus, mutta sairaalan ovella olen jo kaksin kerroin. Vastaanottava kätilö katsahtaa minuun kerran ja toteaa ohjaavansa meidät synnytyssaliin saman tien ennen kuin seuraava supistus tulee. Kello on 08.15.
Synnytyssalissa saan sairaalavaatteet ja mies nakkaa tavaramme lattialle, puuskutan kovaäänisesti. Kätilö kyselee supistusten alkua ja kestoa ja toteaa että nyt taidetaan mennä ja lujaa. Hän haluaa tutkia tilanteen ja olen 4-5 senttiä auki. Kätilö kysyy toiveita ja kerron että toivoisin ettei epiduraalia tarvittaisi vaan minua kannustettaisiin jaksamaan, ja sen lisäksi esitin toiveen siitä että hengitystä ohjataan enkä joutuisi selälleni ponnistamaan. Kätilö ehdottaa akuneuloja selkään, jotka otan mielelläni. Ensin hän neuvoo oikeanlaisen rentouttavan hengityksen ja lähtee sitten hakemaan neuloja.
Klo 8.40 saan akupunktiota muutaman supistuksen ajan, jonka jälkeen kuunnellaan hienoja sydänääniä. Tällöin tarkistetaan tilanne ja olen 7-8 senttiä auki. Makuulla ollessani tulee muutama oikein kova supistus jolloin pyydän miehen antamaan kätensä mukiloitavaksi, tuntuu ettei minkäänlainen hengittäminen auta kestämään kipua.
Olen täysin auki ja saan luvan ponnistaa. Muutama ensimmäinen ponnistus sattuu helvetillisesti, huudan kirosanan, mitäen olisi uskonut itsestäni. Jos ei sattuisi niin julmetusti niin nauraisin. Myöhemmin naurankin.
Vielä muutama ponnistus ja tunnen pään solahtavan ulos, yksi ponnistus ja klo 9.14 pieni tyttö syntyy. Heti perään syntyy myös istukka yhdellä työnnöllä. Ei juurikaan vuotoa, ei tikattavaa, ei nirhaumia.

Olen täysin hämmentynyt. Pieni tyttö, niin kaunis ja täydellinen. Terve ja elävä. Ja syntyi niin nopeasti ja helposti. Ja nyt jo. Viikkoja 38+6, minä olin valmis odottamaan vielä kolme viikkoa, ja nyt hän onkin tässä. Olemme miehen kanssa aivan pöllämystyneitä, nyt meillä on tytärkin. Painoa pienellä on himpun verran yli 3100 ja pituutta 50 cm. Hän on siro, pieni ja suloinen. Ja ihan niin kuin esikoisenkin kanssa, hän on juuri sellainen kuin olina ajatellutkin ilman että olin sitä itse tajunnut. Juuri sellainen kuin hänen kuuluukin olla, ja kuin on ollutkin koko raskauden ajan. Jälleennäkemisen tunne: sinähän se olet, rakas tyttäreni. Sinua olen odottanut koko elämäni.

Kaikki meni sekä vauvan että minun kohdaltani niin hyvin että seuraavana päivänä ylpeä isä ja isoveli tulivat hakemaan meidät kotiin. En varmaan ikinä unohda tunnetta kun koko auton takapenkki oli täynnä maailman arvokkaimpia aarteita, ja etupenkeillä istuvien sydän rakkaudesta hajoamaisillaan.

4 comments:

  1. Oi voi ihana kertomus <3 Mä oon tätä ootelluki, hienosti meni sullaki ja hyvin jaksoit rankan urakan! Tulipa niin taas mieleen omat kokemukset :) Mite te jo seuraavana päivänä pääsitte? Meillä ei ollu ees mahollista ku lääkärin tarkastus oli vasta toisena päivänä ja sillon sit saatiin lupa lähtee kotiin. Mä oisin ollu valmis lähtemään vaikka sillo seuraavana, oli sen verran inhottavaa olla sairaalassa :/

    Tsemppä arkeen ja toivon mukaan se pian helpottaa! :)

    ReplyDelete
  2. aivan ihana kertmus. Kiitos kun jaoit sen kanssamme. Yllättävän samanlainen kuin minullakin ja ikäerokin lapsilla ihan sama. Paljon onnea pienelle ja koko perheelle, sekä voimia arkeen! Kirjoittele sitten myös, kuinka isompi sisarus on ottanut pienen vastaan:)

    ReplyDelete
  3. Voi nyyh. Olen ollut muutenkin vähän herkillä koko päivän ja tämä vielä... Taas itkettää. Kauniisti kerrot. Kaunis tarina. *huokaus**niisk*

    ReplyDelete
  4. Ihan mielettömän kaunis kirjoitus kaikin puolin, ja niin hurjan kaunis synnytyskin! Kiitos että jaoit tämän. Moon niin liikuttunut etten saa sanotuksi muuta :')

    ReplyDelete