Eräänä päivänä, muutama viikko sitten istuin keittiön pöydän ääressä imuroinnista hikisenä, vettä hörppien, kun mies tuli kotiin pitkän päivän jälkeen. Opiskeluprojektistaan innostuneena kertoa hölötti päivänsä tapahtumia ja halaili pikkumiestä. Selvästi oli kamala ikävä ehtinyt kertyä noiden kahden välille jo. Rakkaat ukkelini.
Kun mies sitten lopulta ennätti pöydän ääreen minuakin tervehtimään, jäi suukko kesken. Hän huomasi jotain pöydällä ja kysymysten sarjatuli ammuttiin ilmoille! Mitä? Ihanko totta? Valehtelet? Narraat? Mikset heti sanonut?
En ehtinyt. Mutta en juksaa, en valehtele. Hymy nykii molempien suupielissä vaikka ajatukset jylläävät tuhatta ja sataa, niin lujaa ettei yhdestäkään saa kiinni. Saatikka uskalla sanoa. Niin että on pakko hetki puhua jostain ihan muusta. "Miten teidän päivä on mennyt?"
Vilkaistaan tikkua pöydällä. Mitäs nyt tehdään? No ei kai muuta kuin odotetaan. Joo, niin me tehdään.
16.11. olis laskettu aika kerron, "jos kaikki menee hyvin" sanotaan kuin yhdestä suusta. Pelko teki heti pesän, ei siitä koskaan pääse. Kaikkeen liittyy jos.
Ihmetys on päällimmäinen tunne juuri nyt, ja hämmästys.
Miten tällainen ihme saattaa meitä kohdata? Ja vielä näin yllättäin.
Nopeasti kuvioihin astuu ilo, kiitollisuus ja huoli.
Jotenkin tutulta ja rauhalliseltakin olo tuntuu, kumma kyllä.
Meillekö toinen lapsi? En voi uskoa onneani. Olihan ajatuksella leikitelty jo E:n vauva-ajoista lähtien, mutta niin moni muu asia olisi ensin hoidettava. Ja nyt meillä oli selvät sävelet; ensin minä valmistun, haen töitä, on veljen häät heinäkuussa ja sen jälkeen voitaisiin yrittää suodaanko meille vielä toinenkin kullanmuru. Sitten. Mutta tämä lapsi halusi tulla nyt. Ja me haluamme hänet, juuri nyt.
Toivottavasti jaksat tänne asti, pikku-herne. Olet jo nyt vallannut sydämestäni paikan.
Voi mitä ilouutisia täällä odottikaan! Kiitos, kultainen, kun linkkasit mut tänne ja ONNEA ihan hirmuisen paljon matkaan <3
ReplyDeleteKiitos!<3 Kyllä tämä aika ihanaa on, kun vielä selviäis tästä armottomasta pahoinvoinnista. Muistin että se oli kamalaa, mutta on tää vielä monin verroin hirveämpää kun pitäis huolehtia tuosta pienestä samalla ja vääntä gradu loppuun sekä paketoida loput opinnot:/ Urgh! Miten sää oikein selvisit, kun sulla oli vielä pienempi hoidettavana? Vai oliks yks niistä onnekkaista jotka säästys yrjöltä?
ReplyDeleteKyllä se pahoinvointikin siitä sit ajan kanssa... Usko pois, että toisella kertaa ne piinaviikot tuntuu raskaammilta, mut on ohi ennen kun ehdit huomatakaan. Samoin koko raskaus -yhtäkkiä teitä onkin jo neljä! Kaikki vaan menee niin paljon nopeemmin eikä kaikkea huomiotaan ehdi kiinnittää siihen omaan oloonsa, raskausviikkoihin tai muutenkaan koko raskauteen.
ReplyDeleteMä en suinkaan oo ollut niitä onnekkaita, vaan itse asiassa poikaa odottaessani voin Todella Huonosti. Jos en yrjönnyt, ainakin meinasin. Sitäkin suurempana on silti jäänyt mieleen se Ihan Käsittämätön Väsymys. Muistan kerran nukahtaneeni vaipanvaihdon jälkeen vessan lattialle Moonan leikkiessä vieressä. Oli ilman muuta mun onneni, että se oli sillon vielä niin pieni eikä päässyt juurikaan tekemään pahojaan :D
Voihan plääh, sulla tosiaan on toi gradukin vielä tapeltavana. Tsemppiä matkaan! Asioilla on tapana järjestyä <3
Mä niin aion nyt ajatella Maiju sun sanoja, ja yrittää muistaa että tää on pian ohi! Muutkin on selvinneet niin kai mun on pakko kans:)
ReplyDeleteApua, tota väsymystä odotellessa siis.Ou nou! Ja kun Emil tekee nykyään kaikki pahuudet heti kun huomaa että valvonta lepsuu, eli äiti on nukahtanut jonnekin:D