Ensimmäistä lapsella ja toista äidillä - vai oliko se sittenkin toisinpäin?
Aina ei osaa oikein erottaa mikä johtaa mihinkin ja kummanko kohdalla, vai molempien. Esikon aloitettua päiväkodissa pitkän loman jälkeen, on uhma ponkaissut aivan uusiin atmosfääreihin, huutoa on riittänyt aamusta iltaan ja ihan joka asiasta. Ja minun väsynyt ja aikuismainen reaktioni on parin päivän jälkeen ollut samanlainen huuto takaisin. Ja siihen päälle oikein itkopotkuporaukset. Iltaisin lapsen vihdoinkin nukahdettua, puolentoistatunnin nukutuksen jälkeen, olen käyttänyt sen kuuluisan "oman aikani" joka nykyään on noin vartin mittainen, siihen että olen miehelle itkeä pillittänyt räkä poskella paskaa vanhemmuuttani. Joinain päivinä on tuntunut siltä ettei kellään muulla voi olla näin ihanaa jamahtavaa poikaa, joinain siltä ettei kenelläkään muulla varmaankaan ole ihan näin häiriintynyttä lasta. Eikä näin rankkaa lapsensa kanssa. Eikä kellään lapsiparalla taatusti ole näin tönttiä ja lapsellista äitiä.
Öisin kun uni on katkonaista, herään keskellä yötä ja valvon tuntikaupalla, ja itkeä poraan sitä että hulluus kolkuttelee ihan varmasti oven takana kun toinen lapsi on syntynyt. Sillä mitä muuta voisikaan tulla yhdistelmästä krooninen univelka, uhmainen esikoinen ja talven pimeys kuorrutettuna karmealla sisaruskateudella?
Kun sitten tilitin miehelleni tuntemuksia, oli hän ihan hölmistynyt. Muistelin karmeita vauva-aikoja, eikä hän tunnistanut kuvausta ollenkaan. Hänen muistissaan esikon vauva-aika oli ihanaa aikaa, meillä oli yhdessä kivaa seurata toisen kehitystä ja niin edelleen...minun muistini mukaan olin kroonisesti kärttyinen ja väsynyt, ja haudoin mielessäni kaikenlaisia pakenemisfantasioita. Muistan myös ajatelleeni että parisuhteemme on ihan ojan pohjalla, koska en vain enää halunnut mitään muuta elämältä kuin nukkua tai kuolla, tai kuitata sillä kuolemalla ne univelat.
Kuitenkin herää kysymys, muistanko minä asioista vain kaiken huonon, vai pääsikö mies niin hemmetin paljon vähemmällä että hän pystyi jopa nauttimaan rakkauden hedelmämme ensimmäisestä vuodesta? Jotenkin toivon että kyse olisi vain siitä että olin niin väsymyt että edes ne hyvät hetket eivät näin ensikättelyssä muistu mieleen, mutta ovat kuitenkin olemassa. Ja toivon etten tällä kertaa olisi niin väsynyt...
Tämän hetken tunnelmia kai voisi kuvailla sanat pelko ja väsymys. Ja kuitenkin odotan ihan hurjasti sitä tulevaa vauva-aikaa, pientä tuhisevaa kääröä, kaikkea sitä ihmettä mitä elämän alkuun kuuluu. Odotan sitä niin kovasti, ja kuitenkaan en ole tainnut vieläkään ihan tajuta että kohta hän on täällä. Ihan kohta, vain muutama hassu viikko ja meidän perheeseen kuuluu ihka uusi ihminen.
Jollain tavalla osaan ehkä kuitenkin odottaa jo todellista ihmistä, toisella tavalla kuin esikon kanssa. En pelkää sitä etteikö lapsi tuntuisi omalta, sillä tiedän että hän tekee niin, tekee niin jo nyt vatsassa myllätessään. En myöskään pelkää sitä etteikö rakkaus riittäisi, sillä se on jo nyt niin valtava näitä molempia pieniämme kohtaan.
Pelkään ehkä eniten sitä riitänkö minä fyysiseltä jaksamiseltani repeämään kahdelle lapselle. Pelkään sitä ettei meillä ole täällä ketään keneltä pyytää apua jos seinät kaatuvat päälle, yksin on selvittävä, hoitoapua ei ole saatavilla. Pelkään sitä että asetan pienelle esikolle liian kovia vaatimuksia, vaadin häneltä liiaksi enkä osaa antaa lohduttavaa syliä silloin kun hän sitä eniten tarvitsisi. Pelkään että jollain tavalla rikon pientä miestä ja mieltä sen myllerryksen keskellä minkä sisaruksen tuominen taloon aiheuttaa.
Toivon että kaikki pelkoni ovat turhia.
Meillä on toisinpäin, mies muistelee esikoisen vauva ajan olleen rankkaa ja valvoneensa paljon.. mun mielestä esikoinen nukku yönsä pienestä pitäen hyvin ja vauva aika ei ollut mitenkään raskasta, vaikka oliki. Väsyneenä sitä ajattelee asioista paljon vaikeemmin, oon huomannu.. oon ite viimeisen kuukauden ollu nii poikki että ajatukset ei voi olla mitenkään positiivisia.. Mutta jotenki suhtaudun tulevaan vauva-arkeen luottavaisin mielin, oonhan mä selvinny siitä jo kerran.. miksen siis toisenki kerran?
ReplyDeleteIlman omakohtaista kokemusta kahden lapsen vanhemmuudesta veikkaisin, että huolesi ja hätäsi tulevasta ovat täysin normaaleja fiiliksiä joita pitää käydä läpi. Esikoista odottaessa sitä hetki ennen hoohetkeä alkoi panikoida että osaako ja pärjääkö, toisen lapsen syntymän lähestyessä miettii varmasti juurikin noita mainitsemiasi asioita. Mä en ole vielä raskaudessani niin pitkällä, että tuo huoli olisi tullut uniin asti, mutta jutustelu kaksilapsisten ystävien kanssa on tuntunut helpottavalta. Uudenlaiseen arkeen tottuu, ja sitä kuulemma pian miettii onko lapsia koskaan vain yksi ollutkaan. Kuka tietää, vaikka synnytyksen jälkeen saisit nukkua paremmin kuin raskausaikana ikinä! :) Ehkä vauva onkin hyväuninen tapaus, ja se auttaa sunkin fyysistä jaksamista pysymään korkealla. Mä en mitenkään pysty kuvittelemaan, että kaltaisesi empaattinen, rakastava ja pohjattoman sydämellinen ihminen kuin sinä voisit millään lailla kolhia esikon herkkää mieltä sisarusasiaan totutellessa <3 Kolhaiseehan se, se erityisasemasta tinkiminen, mutta vain hetken. Ikäero on teidänkin lapsilla niin pieni, ettei esikoisenne kyllä kauaa muista olla katkera. Olen myös lähipiiristä nähnyt uskomattomia esimerkkejä, kun se esikoinen ei ole ollut juuri moksiskaan. Onneksi noille isommille lapsille voi jo sanoa, että vauva on vasta pieni... ja toisaalta, sitä varmaan eri lailla osaa suhtautua siihen vauvankin itkuun. Ei se siitä rikki mene, ja joskus voi itkunkin uhalla priorisoida esikon tarpeen suuremmaksi. Mä uskon että jopa minä opin tasapainottelemaan tuon asian kanssa vaikka olen aikamoinen stressikimppu - joten jos minä opin, se on sulle lastenleikkiä ;)
ReplyDeleteUhmahetkiin ja väsyneisiin vastahuutoihin saat täältä kaiken sympatian ja ymmärryksen. Ei aina jaksa olla se aikuinen, ei niin millään. Erityisesti ottaa päähän ne uhmakohtaukset silloin, kun ne toistuvat aina jossain tietyissä hetkissä. Tulee sellainen olo, että onko pakko aina!
Sä olet takuuvarmasti paras äiti mitä lapsesi voi kuvitella <3 Raskauden viime metrit eivät toden totta ole helppoa aikaa - teillä on lasten kanssa vielä loppuelämä aikaa ottaa takaisin kaikki ne hetket, jotka nyt menevät nipinnapin :) Älä huoli. Ihmisiä me äiditkin ollaan. Halaus sinne!
Voi, että, mistä tässä edes alottais? Sanottavaa olis niin paljon, virtaa niin vähän.
ReplyDeleteMut ainakin nyt ensimmäisenä se, että jokaikiseen asiaan, mitkä liittyy uhmiksen kanssa omien hermojen menettämiseen, on koettu täälläkin. Voi jessus, että voikin äiti osata käyttäytyä vielä sitä kaksveetäkin huonommin -ja silti se vaan välillä on niin välttämätöntä. Nyt oon ite ainakin huomannut, et tuon leikkausstressin, remonttistressin, raskausstressin ja kaiken oheisshaiban ollessa pinnalla, on hermot todella kireellä ja ärähdysherkkyys ihan omaa luokkaansa. Vielä huonon sijaan tosi huono yö pojan kanssa, niin avot, kyllä saa lapset kuulla kunniansa kaikista aiheettomuuksistakin. *huokaus* Ihan totta ajattelen usein, että mun lapsilla on maailman paskin äiti. Ylivoimaisesti.
...eikä niin kuitenkaan ole, eikä ole teilläkään. Se on vaan inhimillistä ja oikeesti tarpeellista lapsenkin huomata, ettei äitikään kaikkea jaksa. Että äitikin on ihan ihminen vaan. Sitä varten se syyllisyys niitä ärähdyksiä seuraa, että tajuaa itse että paremminkin vois olla -kun jaksaa. Aina ei tarvii jaksaa.
Mitä tulee siihen kahden lapsen kanssa elämiseen ja olemiseen, niin musta sun ajatukset on ihan äärimmäisen luonnollisia ja tarpeellisia nekin. Kuuluu siihen loppuraskauden vaiheeseen miettiä, miten kaikki tulee sujumaan. Ihan samoinhan se oli ekaa lasta odotellessa, kysymykset vaan oli erilaisia. Ja vaikka mäkin olen sitä kovaan ääneen mainostanut, että koville on ottanut, kun on pitänyt oppia päästämään esikoisesta irti (ja meillä esikko oli vielä yli vuoden nuorempi kuin teillä toisen syntyessä eli oikeesti ihan naurettavan pieni, mitä kaikkeen itsenäisyyteen tulee), niin kyllä se vaan taivaan tosi on, että helposti siihen elämään kahden lapsen kanssa sopeutuu ihan koko perhe. Ei tarvii enää opetella lapsiperheen elämää eikä sopeutua siihen, että joku on sussa kiinni ihan koko ajan. Aikaa kaikelle omalle vaan on vähemmän kuin ennen, mutta siihenkin tottuu. Kaikkeen tottuu, jos ei muuten, niin siks kun on pakko ;D
Mä en nyt tiedä, osaanko mä väsymyksissäni olla yhtään niin kannustava kuin haluaisin, mutta loppukaneettina: Mieti, pohdi ja pähkäile ihan niin paljon kuin tarvitsee. Älä syytä itseäsi tai pelkää ajatuksiasi, ne on nimittäin oikeesti ihan maailman luonnollisimpia ja ne kuuluu käydä läpi. Ja mikä tärkeintä, ihan pian sä tulet huomaamaan, että kaikki järjestyy parhain päin ja teillä on mitä ihanin nelihenkinen perhe. Ihan pian.
*rutistus*
Hei! aina puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta monesti äideillä on myös raskaudenaikaista masennusta (unettomuus, hermoherkkyys). Ajatuksesi ja tunteesti tuntuvat kovin tutuilta (vaikka teemat onkin eri). Kerro ainakin neuvolassa nämä samat asiat, ehkä saisit jutteluapua?
ReplyDeleteTsemppiä!
Hannah, mulla olis oppimista sun positiivisesta asenteesta! Sen sijaan et ajattelen et selviäähän siitä kun kerran aikasemminkin on selvinnyt, mietin vaan et jos se on yhtä katastrofaalista kuin viimeks niin en kyl kestä:/
ReplyDeleteJaksamista sinnekin jos väsy on kova, kai tämä on nyt sitten sitä lopunajan unentarvetta. Kuulostipas enteelliseltä:)
Anniina, kiitos ihanista sanoistas, sulla todella on taito valita ne kaikkein lohduttavimmat ja kauneimmat sanat. Itkuksihan tämä täällä tietenkin meni!<3
ReplyDeleteTekisi varmaan hyvä tuo jutustelu juurikin useampilapsisten perheenäitien kanssa, mutta en järkytykseni omaa täällä real lifessa yhtään ystävää jolla olisi enempi kuin juuri se esikko 0_0! Eli me ollaan ystäväpiirissämme vähän niinkuin uranuurtajia tässä lisääntymisessä, niin kuin oltiin tuon ekankin kanssa. Saas nähdä ollaanko me varoittava vai innostava esimerkki?:)
Mutta, tuli kyllä niin sata kertaa parempi olo sanoistas. Ja ihana kuulla että muillakin sitä uhmailua on, ja hermot voi mennä. Kai sitä joskus pitäisi itseään armahtaa ja antaa asioiden olla. Jälleen kerran tämä vanhemmuus kyllä haastaa opettelemaan uutta.
Maiju, kiitos ihanasta kommentista! Sä olet se jota mä aina ajattelen kun mietin että kyllähän tästä nyt on selvittävä, koska te ootte niin hienosti klaaranneet kahden kanssa ja vielä pienemmällä ikäerolla, ja kaiken kukkuraksi uskallauduitte vielä kolmannenkin lisäämään joukkoon. Se on mun mielestä todiste siitä et kyllä se yöunienkin menettäminen on sen toisen lapsen saamisen arvoista kertaa miljoona! Jollain tavalla vaan ne kaikki pelottavat ja väsyttävät asiat ovat saaneet mun päässä sellaiset mittasuhteet, että ne peittää alleen kaiken sen ihanan ja positiivisen, minkä tiedän seuraavan toisen lapsen syntymää. Ja mähän siis tiedän sen siitä kun olen lukenut sun kirjoituksias:D
Kyllä helppasi oloa kaikki minkä jaksoit kirjottaa, jokaisen sanan luin moneen kertaan. Tässä kirjoituksessa ja kommenteissa tiivistyi se miksi bloggaus on mulle alun alkaenkin tullut tärkeäksi; vertaistuki, kannustus ja se että jo asian kirjoitettua on olo himppasen verran kevyempi! *iso rutistus takaisin*
Iiris, kiva kun kommentoit! Kommenttisi herätti kovasti ajatuksia ja jäin päiväksi pariksi pohtimaan voisiko tilanteessani ja olossani olla jotain masennuksen tynkää.
ReplyDeleteEn kuitenkaan usko, sillä vaikka nyt kärsin unettomuudesta ja hermoherkkyydestä on molempiin mielestäni aika järkeenkäypät syyt. Esikko ei suostu nukkumaan kuin seitsemisen tuntia yössä, jonka aikana herättää muutaman kerran, ja sen lisäksi pissahätä pistää nousemaan ylös parhaimmillaan muutaman kerran. Aikaisemmin olen suhteellisen hyvin kyennyt nukahtamaan herätyskertojen välillä uudestaan, mutta nyt jään hakemaan unta kunnes seuraava herätys on jo käsillä. Näin muistan kuitenkin olleen myös esikon odotusajan viimeisinä kuukausina. Joten unimäärä yölle on aika niukka, päivisin sitten otetaan esikon kanssa yhdessä päiväunia.
Hermojen taas uskon kyllä olevan enemmän pinnassa jo väsymyksen ja ennen kaikkea hormonien vuoksi, mutta suurelta osin myös siksi että tuo esikko vaan elää jotain aivan karmeaa vaihetta juuri nyt. Raivarikierre alkaa pahimmillaan kuudelta aamulla suoraan heräämisestä, jatkuen raivarilla siitä mitä hän toivoisi/ei toivoisi aamupalaksi, siitä ettei halua vaippaa eikä vaatteita päälle, siitä että haluaa/ei halua laittaa takkia itse päälle, ovesta ulos siirtyminen aiheuttaa myös raivarin, kuin myös sisään tulo joka on erityisen vaikeaa. Ruokaa ei syödä, joka ikinen ruokailu on vääntö, jolloin desibelit voivat olla katossa montakin tuntia kerrallaan eikä mikään keino tunnu auttavan. Illalla nukutus kestää pahimmillaan parikin tuntia kun se vielä kuukausi sitten oli viiden minuutin luokkaa. Kun tällaista on kestänyt muutaman viikon alkaa vieteri olla aika herkällä vaikka kuinka joka ilta yrittää miettiä hyviä keinoja tilanteiden taklaamiseen ja yrittää tsempata itseään loistavaan vanhemmuuteen. Kun sitten seuraavana aamuna jälleen herää ennen kukonpierua täysin epäloogiseen itkupotkariin ja silmälasit heitetään pienten nyrkkien toimesta nurkkaan, voi arvata mitkä lähtökohdat päivä saa. Jossain vaiheessa päivää, kaikesta sisäisestä tsempityksestä huolimatta tulee karjaistua että on se nyt perkele kun ei yhtään asiaa voi tehdä ilman hirveetä taistoa!Ja muutama kamala kirosana päälle. Ja sitten harmittaa ja pillitys yhdessä pojan kanssa on taattu, jos tuo nyt ei satu nauramaan räkäisesti päälle sillä kertaa.
Ehdotuksesi tuosta juttelusta on kyllä hyvä, mutta jotenkin olen nyt kasvanut siihen ettei täällä kannata asiasta mitään sanoa kun ei siitä kuitenkaan ole apua. Enkä toisaalta nyt koe olevani varsinaisen ammattiavun tarpeessa. Esikon vauva-aikana olin sen tarpeessa, ja yritin asiasta puhua neuvolassa, mutta siellä todettiin että ittepäs olet itsesi tilanteeseen lykännyt että koita kestää vaan. Ja että vauvat ne nyt vaan itkee, se kuuluu asiaan. Jaksa. Olen myös nyt tämän odotuksen aikana miettinyt että oliko kokemani väsymys ja voimattomuus silloin merkki jonkinasteisesta masennuksesta, vai oliko se vain totaalista fyysistä väsymystä. Miehen mielestä se oli vain väsymystä, itse en oikeastaan tiedä. Mutta sen tiedän, että tällä kertaa en päästä tilannetta enkä väsymystäni samaan pisteeseen, vaan olen jo nyt hakenut yhteystiedot esimerkiksi vauvojen vyöhyketerapeutille ja lastenlääkärille (mikäli ongelmat olisivat samankaltaisia kuin pojan kanssa) ja lisäksi olen nyt yrittänyt henkisesti valmentautua siihen että pyydän äitäni matkustamaan meille sen tuhat kilometriä avuksi jos siltä tuntuu. Tiedän että hän sen varmasti tekisi, en vain koskaan saanut pyydetyksi koska tiedän heidän kiireensä.
Tulipahan vuodatus, kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan!:)
Toi sun kirjoitus oli ihan kuin mun omasta päästä jokunen kuukausi sitten. Pelkäsin kovasti omaa jaksamistani kahden pienen lapsen kanssa, ja yön tunnit oli just ne pahimmat. Onneksi vauva on ollur suht. helppo, mutta niinä öinä kun joutuu heräilemään tunnin parin välein tulee kyllä hoettua ärräpäitä ja itkeskeltyä omaa väsymystään. Mut jossain vaiheessa siinä ihan alussa kun valvomista oli enemmän, niin iltaa ja yötä ei todellakaan odottanut vaan pelkäsi... Onneksi a ei ole koliikkivauva vaan aika tyytyväinen pallero. Mut ihmeesti sitä löytää huonoinakin päivinä jostain voimia jaksaa mennä eteenpäin :)
ReplyDeleteHeippa Kohta entinen sadan kilon keijukainen! Mä niin toivon että meillekin tulee sellainen hiukan helpompi tapaus tällä kertaa, ja toisaalta taas että sillä kun on jo kerran käynyt prässin läpi, olisi jotain vaikutusta niihin omiin kykyihin ja itkunsietoon sun muuhun. Ja se että tietää mikä hormonipölly on vastassa, tekis siihen suhtautumisen helpommaksi. Mun nykyinen mantra (josta toivon olevan apua myös vauvan synnyttyä) on "THIS TOO SHALL PASS"...Vaiheita, vaiheita...
ReplyDeleteKovasti jakasamista sinne vauva-arjen keskelle!
Siis jaksamista ei jakasamista, piti kirjoittamani:)
ReplyDelete