Neuvolalääkäri

Kovasti odottamani, tämän raskauden ensimmäinen ja viimeinen, neuvolalääkärikäynti oli juuri ennen viikonloppua. Odotin tuota kovasti koska a.) en tosiaan ollut tavannut lääkäriä näissä merkeissä vielä kertaakaan tämän raskauden aikana, ja b.) minua kiinnosti suuresti oliko hiukan aikaisemmin ollut yön kestävä supistelumaraton saanut mitään aikaiseksi.

Aluksi oli käynti terkkarilla jossa katottiin normit: pissa joka oli puhdas, verenpaineet jotka olivat loistavat ja paino, joka oli kahdessa viikossa noussut 400 grammaa. Sitten lääkäriä odottelemaan. 

Sisätutkimuksen tulos; hiukan pehmennyt, mutta kiinni ja pituus jäljellä. Eli ei varmaan ihan heti synny, ja lääkäri kysyikin että menikö esikkoKIN yliaikaiseksi;)

Ei mennyt ei, mutta tulipahan selväksi mikä tohtorin käsitys oli tämän raskauden kestosta:) Minua ei yhtään haittaisi vaikka menisikin yliaikaiseksi, sillä olo on väsymystä lukuun ottamatta mainio ja mulla on vaikka mitä tekemistä vielä ennen vauvan syntymää. Kunhan vauvalla on kaikki hyvin, niin saa pysyä masussa vielä hyvän tovin. Toki toivon ettei käynnistykseen kuitenkaan jouduttaisi, sillä haluaisin että synnytys lähtisi liikenteeseen ihan omaa tahtiaan, lempeästi ja vähitellen voimistuen. 

Vauva on yhä edelleen raivotarjonnassa, sydän jumpsutti +148 ja liikkeet kahdella plussalla. Turvotusta ei ole havaittavissa, ainakaan vielä. 

Sf-mitta oli vain 31,5 eli lisäystä parin viikon takaiseen oli siis vain puoli senttiä, mikä kuulostaa minusta vähältä.Ja käyräkin notkahti. Yritin kysyä sekä terkkarilta että lääkäriltä tästä vähäisestä painonnoususta, mutta toinen ei sanonut mitään ja toinen vain kehui maltillisesta painonnoususta. Eikös tuo painon nousu ja sf-mitan kasvu kuitenkin mitata syystä? Niillä seurataan vauvan kasvua!?:/

Täytyy kaivaa neuvolakortti esikon odotusajalta esiin ja tehdä hiukan vertailua, googlata en taida edes uskaltaa.

Mitäs muuta? Maitobaari on auennut, ei tosin onneksi niin että paidat olisivat märkinä. Niin, ja esikoinen tekee ihan selvää pesäeroa minuun, ja hakee isästään enempi tukea. Toisinaan äiti ei saa suukottaa, ei osallistua leikkeihin eikä lukea iltasatua. Nyyhkis, mutta kaipa tuo on vain hyväksi ja tarpeen.

Tällä hetkellä keskityn opintojen loppuunsaattamiseen niin hyvin kuin jaksan, ja yritän siinä sivussa muistella mitä kaikkea siihen sairaalakassiin taas olikaan hyvä pakata?

Uusi viikko

Uudet viikot pyörähtivät taas käyntiin, laskutavasta riippuen joko maanantaina tai tänään 36+0! 

Masu on jo aika pallo, ja vielä sen verran ylhäällä että painaa keuhkoja ja vauva ylettyy monottamaan mojovasti kylkiluihin. Nyt on parina iltana ollut sellaista kovaa kipua oikealla puolella alavatsalla, joka tuntuu siltä kuin isot lihakset repeäis. Ehkä ne repeääkin, en kyllä muutakaan selitystä tolle kivulle keksi.Yöks. Yöt nukun taas suhteellisen kevyesti, kyljen kääntöä ahkerasti harjoittaen, sillä lonkat alkavat prakaamaan kun hetkenkään pidempään on paikallaan. Aamuisin olo on aika hakattu, mutta paranee päivän mittaan ja iltalenkilläkin jaksan vielä ihan hyvin käydä. Muutenkin energiaa tuntuu nyt olevan ihan kiitettävästi ja jaksan perusarjen pyörittämisen ja jopa uhmiksen hullailut aika hyvin. Jei!

Masumuhku

Ja sivusta

Minua on viime aikoina huolettanut jonkin verran tuo pysähtynyt painonnousu. Kuluneen viikon aikanakaan se ei ole noussut yhtään. Olin jotenkin siinä käsityksessä että tässä lopussa sitä nousua tulee reippaamminkin ja nyt sitten mietin että onko tämä merkki jostakin. Huolettaa saako vauva tarpeeksi ravintoa ja takaraivossa tykyttää yhden tutun kohtalo kun loppuraskaudesta hänellä todettiin kalkkeutunut istukka jonka vuoksi vauva ei ollut aikoihin saanut tarpeeksi ravintoa ja äiti itsekin oli kovin pieni. Kaikesta sitä kai saa huolen aikaiseksi kun on tätä tyyppiä. Googlestakaan ei ollut oikein mitään apua kun kaikki painoon liittyvät jutut käsittelivät vain joko liiallista painonnousua tai muutaman sadan gramman pudotusta juuri ennen laskettua aikaa.

Oh well.

Esikko on muuten viime aikoina osoittanut kyyneleet kirvoittavaa hellyyttä ja vauvan odotusta. Se tuntuu niin hyvältä kun pieni pää painautuu masua vasten ja kuuntelee pikkusisarusta, minun kullanmuruset; toinen masussa ja toinen sylissä. Ja pian molemmat sylissä<3

Neuvolakuulumisia

Kolmen viikon tauon jälkeen tänään oli taas neuvolakäynti, viikkoja neuvolan mukaan 35+1. Kolmen viikon tauko, normi kahden viikon tauon sijaan, tuli kun neuvolatäti ja harjoittelija olivat sitä mieltä että kaikki oli niin hyvin edelliskäynnillä ettei mitään syytä rampata siellä. No samapa tuo, mutta tietysti heti sen käynnin jälkeen alkoi väsyttää, oksettaa ja supistaa non stop:)
No joo, eipä siellä käyminen olisi asiaa mihinkään muuttanut.
Paha olo on siis tullut takaisin, ruoka ei maistu ja silloin kun maistuu niin vain pieninä annoksina. Ja nälkä on siis kuitenkin aika lailla jatkuva seuralainen. Vatsakaan ei ihan tahdo toimia, eli ilmeisesti vauva vie tuon tilan tästä kropasta aika tehokkaasti. Ja kun ruoka ei maistu, oli painon nousukin vähäistä, käyrä suorastaan notkahti kun kolmessa viikossa olin saanut kokonaista kolmesataa grammaa kerrytettyä:/
Vauva kuitenkin ilmeisesti kasvaa ja voi ihan hyvin. Sf-mittaa oli tullut kaksi senttiä lisää ja on nyt 31, sydän jumputti 140, niinkuin kaikki kolme edellistä kertaa ja vauva pötkötteli raivotarjonnassa niin kuin tähänkin asti. Minulla paineet ja pissa kohdillaan. Kaikki siis okei, ja seuraava käynti onkin sitten synnytystapa-arvio/eka lääkärikäynti kuun lopussa.
Liikkeistä saatiin kaksi plussaa ja ihmekös tuo kun meno on aika lailla vauhdikasta ja jatkuvaa. Kätilöharjoittelija muistutti siitä miten liikelaskenta tehdään jos tarvetta ilmenee, ja lisäsi sitten, VIRHEELLISESTI, että loppua kohden liikkeet sitten harvenevat ja se kuuluu asiaan. Ai että mua ottaa aivoon että alan ammattilaiset yhä edelleen jankkaavat tuota virheellistä ja mahdollisesti kohtalokasta "faktaa"! Liikkeet eivät harvene eikä vauva hiljene loppua kohden. Liikkeet mahdollisesti muuttuvat, koska tila käy ahtaaksi, mutta niitä tulisi kuitenkin tulla normisti. Lapsen hiljaisuus kohdussa on aina syytä ottaa tosissaan ja tarkistuttaa asia!

Tässä muutama artikkeli asiasta, kun Ruotsissa  on vihdoin herätty tekemään asialle jotain:

http://www.metro.se/halsa/var-tredje-barn-kunde-raddats/EVHkje!EkrtugJjZCVsw/

http://www.lakartidningen.se/07engine.php?articleId=17089

Suomessahan asiaan tyypillisesti herätään muutama vuosi tai vuosikymmen myöhemmin, oli kyse sitten mistä hyvänsä.

No joo, pääsinpäs paasaamaan.
Takaisin neuvolointiin. Mainitsin siitä että minua jo aika kovasti supistaa, ja viime yönä oikein vaikeroin yhden armottoman kestosupistuksen ajan. No, harjoittelijan mukaan  näillä supistuksilla ei synnytetä. Minkä se tietysti tietää kun on minun kropassani ollut:/
Tiedänhän minä ettei näillä supistuksilla synnytetä, mutta en hämmästyisi vaikka ne jotain tekisivätkin. Ainakin enemmän kuin pelkät harkkarit. Toisaalta taas, näillä viikoilla on myös kuulemma jo aivan sama vaikka lähtisikin syntymään. No joo, niin kai, mutta saisi tuo nyt puolestani kuitenkin pysyä sisällä vielä hiukan paremmille viikoille. No siellä lääkärintarkastuksessa kai selviää onko mitään tapahtunut. Ja sitten taas, oli tai ei, niin siitä on aika vaikea ennustaa mitään.

Mitään muuta uutta tänne ei juuri kuulukaan. Väsymys alkaa olla aika armotonta, mutta olo on muuten hiukan seesteisempi kuin ehkä koko raskauden aikana. Taitaa olla niin että nyt alkaa se itseensä käpertyminen, ja pinnassa olleet hermotkin hiukan rauhoittuvat. Sopivaan vuodenaikaan tulee tämä vaihe, lämpimät viltit, koti-illat kynttilänvalossa ja höyryävä teekupponen kun luonaavat mainiosti sekä omaan olotilaan että ulkona möyräävään sateeseen ja myrskyyn.

Kasvua ja kiristystä

Voisin tähän alkuun taas todeta että aika kuluu kuin siivillä, oli sitten hauskaa tai ei. No, hauskaa kai täällä on enimmäkseen ollutkin, joten ei ihmekään että kun katsahtaa kalenteriin alkaa hirvittää. Gradu on viime metreillä, kirjoitusvirheiden korjaus jäljellä ja se olis sitten siinä. Siis gradun osalta. Sitten olis vielä ne pienet extra jutut jotka olen tehokkaasti tähän asti tunkenut ajauksista jonnekin pölyiseen nurkkaan, mutta jotka nyt pitäisi sieltä kaivaa esiin ja hoitaa äkkiä pois alta - ja valmistua. Aikaa tähän tehtävään on epämääräiset yhdestä päivästä seitsemään viikkoon. Riippuen siitä milloin lapsi numero kaksi aikoo pyrkiä päivänvaloon. Uskokaa pois, olen vääntänyt tästä(kin) stressi-itkut. Onneksi esikko on niin huomaavainen tapaus että kävi riipimässä vessapaperia poikineen (koko rullan) äidin silmien kuivaamiseksi<3

Viime aikoina on tuntunut siltä, että tämä mahan asukas todella voi tulla koska vaan. Viimeisen viikon on supistuksia sadellut päivittäin. Harjoitussupistuksia joo, mutta sitten myös sellaisia jotka tuntuvat jo selässäkin ja saavat hengen hiukan salpaantumaan. Öisinkin olen herännyt muutamaan otteeseen epämukavaan oloon. Ja tuntuu siltä että tuolla alakerrassa tapahtuu jotain. Tähän varmasti vaikuttaa myös se että esikoinen on päättänyt alkaa pieneksi apinanpojaksi joka kannatuttaa itseään ihan joka paikkaan. Siis ihan joka paikkaan, vaikka metrin matkan. Ja vain äiti tuntuisi kelpaavan juhdaksi. Ja jos ei palvelu pelaa on tuloksena armoton gorillanraivo. Useimmiten valitsen pikku apinan ison gorillan sijaan, vaikka ei ehkä pitäisi. Saas nähdä mikä takiainen tämän nahan kätköistä kuoriutuu...

rv 34+1(neuvolan mukaan) tai 33+6 (omien laskelmien mukaan)

Napaparka. Linea negraa ei ole ainakaan vielä ilmaantunut. E:stä  se kyllä lopulta ilmestyi, mutta ei ollut vielä näillä viikoilla hänestäkään esillä.

Vatsa alkaa olla aika komeasti tiellä jo, ja esimerkiksi jalkojen rasvauksen olen delegoinut armaalle miehelleni. Tekisi mieli pyytää palveluksia myös sukkien laitossa ja kenkien pukemisessa, mutta taitaisi olla sitten jo henkilökohtaisen avustajan paikka;) Kumarrella ei hirmuisesti huvita, se saa aikaan lihaskramppeja alavatsan venytetyissä lihasparoissa. Nukkuminen on nyt muutaman kuukauden kukkumisen jälkeen muuttunut ihanan syväksi. Sen keskeytti viime yönäkin vain esikoinen kolme kertaa, koira kerran oksentamalla alakerrassa matolle sekä oma pissahätä kaksi kertaa. Niin ja mahan kääntäminen käsiavuin kyljenvaihdon yhteydessä kertoja x :D Mutta niistä viis, sillä nyt nukahdan näiden välissä. Ennen valvoin koko loppuyön.

Nahkaa vauva venyttää oikein toden teolla, punkee päätä yhteen ilmansuuntaan, peppua toiseen ja jalkoja kolmanteen ja räpeltää jollain suunnalla vielä käsilläänkin. Kun kaikki nämä tapahtuvat samanaikaisesti on wow-faktori taattu, ja näkyy kauas. Myös sellaiset verkkaiset venytykset alkavat olla aika kivuliaita kun tyypillä on jo aika kovat luut ja voimaakin tuntuu löytyvän. Hikka pientä vaivaa usein päivässä, mutta ainakaan vielä ei ole ollut samanlaisia parin päivän mittaisia maratonhikkoja kuin esikoisella. Onneksi!

Eilisen stressi-itkaisuni (itkaisu siksi että se ei tyypillisestä tavasta poiketen kestänyt kuin muutaman minuutin ja dramatiikka loisti poissaolollaan) päätteeksi teimme myös makuuhuoneeseemme tilaa vauvan sängylle. Pian pitäisi myös hoitopöydän saapua kotiinsa lainapaikasta, ja sitten saan käydä läpi pienet vaatteet ja setviä sieltä nyt ainakin ne pienimmät ja sukupuolineutraaleimmat kaappiin. Esikoisellekin taisi tehdä hyvää nähdä että sille vauvalle äidin masussa on olemassa jokin paikkakin täällä kotona. Ainakin ensimmäisenä aamulla kävi läpi talon sängyt luetellen kenelle ne kuuluvat. Ilmeisesti vauvalla on sänky, hänellä itsellään on sänky ja isillä on sänky. Äidin sängyn olinpaikkaa ihmeteltiin hartaasti, missä sellainen on? Ehkäpä minua siksi huudellaan öisin niin ahkerasti, kun luullaan että seison yöt pitkät vartiossa portaikossa odottaen että jollakulla esiintyisi jokin tarve. Kun eihän minulla ole parempaa tekemistä, eikä sänkyä:)

Hankintoja pienelle ei ole kovin suuresti tehty, mutta olen kuitenkin tehnyt kunnianhimoisia suunnitelmia oikein kuvapostauksesta koskien niitä vähiä mitä on hankittu;)

Kyllä tämä kuulkaa vähiin käy ennen kuin loppuu!

Uhmaa ja uniongelmia

Ensimmäistä lapsella ja toista äidillä - vai oliko se sittenkin toisinpäin?
Aina ei osaa oikein erottaa mikä johtaa mihinkin ja kummanko kohdalla, vai molempien. Esikon aloitettua päiväkodissa pitkän loman jälkeen, on uhma ponkaissut aivan uusiin atmosfääreihin, huutoa on riittänyt aamusta iltaan ja ihan joka asiasta. Ja minun väsynyt ja aikuismainen reaktioni on parin päivän jälkeen ollut samanlainen huuto takaisin. Ja siihen päälle oikein itkopotkuporaukset. Iltaisin lapsen vihdoinkin nukahdettua, puolentoistatunnin nukutuksen jälkeen, olen käyttänyt sen kuuluisan "oman aikani" joka nykyään on noin vartin mittainen, siihen että olen miehelle itkeä pillittänyt räkä poskella paskaa vanhemmuuttani. Joinain päivinä on tuntunut siltä ettei kellään muulla voi olla näin ihanaa jamahtavaa poikaa, joinain siltä ettei kenelläkään muulla varmaankaan ole ihan näin häiriintynyttä lasta. Eikä näin rankkaa lapsensa kanssa. Eikä kellään lapsiparalla taatusti ole näin tönttiä ja lapsellista äitiä.

Öisin kun uni on katkonaista, herään keskellä yötä ja valvon tuntikaupalla, ja itkeä poraan sitä että hulluus kolkuttelee ihan varmasti oven takana kun toinen lapsi on syntynyt. Sillä mitä muuta voisikaan tulla yhdistelmästä krooninen univelka, uhmainen esikoinen ja talven pimeys kuorrutettuna karmealla sisaruskateudella?
Kun sitten tilitin miehelleni tuntemuksia, oli hän ihan hölmistynyt. Muistelin karmeita vauva-aikoja, eikä hän tunnistanut kuvausta ollenkaan. Hänen muistissaan esikon vauva-aika oli ihanaa aikaa, meillä oli yhdessä kivaa seurata toisen kehitystä ja niin edelleen...minun muistini mukaan olin kroonisesti kärttyinen ja väsynyt, ja haudoin mielessäni kaikenlaisia pakenemisfantasioita. Muistan myös ajatelleeni että parisuhteemme on ihan ojan pohjalla, koska en vain enää halunnut mitään muuta elämältä kuin nukkua tai kuolla, tai kuitata sillä kuolemalla ne univelat.
Kuitenkin herää kysymys, muistanko minä asioista vain kaiken huonon, vai pääsikö mies niin hemmetin paljon vähemmällä että hän pystyi jopa nauttimaan rakkauden hedelmämme ensimmäisestä vuodesta? Jotenkin toivon että kyse olisi vain siitä että olin niin väsymyt että edes ne hyvät hetket eivät näin ensikättelyssä muistu mieleen, mutta ovat kuitenkin olemassa. Ja toivon etten tällä kertaa olisi niin väsynyt...

Tämän hetken tunnelmia kai voisi kuvailla sanat pelko ja väsymys. Ja kuitenkin odotan ihan hurjasti sitä tulevaa vauva-aikaa, pientä tuhisevaa kääröä, kaikkea sitä ihmettä mitä elämän alkuun kuuluu. Odotan sitä niin kovasti, ja kuitenkaan en ole tainnut vieläkään ihan tajuta että kohta hän on täällä. Ihan kohta, vain muutama hassu viikko ja meidän perheeseen kuuluu ihka uusi ihminen.
Jollain tavalla osaan ehkä kuitenkin odottaa jo todellista ihmistä, toisella tavalla kuin esikon kanssa. En pelkää sitä etteikö lapsi tuntuisi omalta, sillä tiedän että hän tekee niin, tekee niin jo nyt vatsassa myllätessään. En myöskään pelkää sitä etteikö rakkaus riittäisi, sillä se on jo nyt niin valtava näitä molempia pieniämme kohtaan.
Pelkään ehkä eniten sitä riitänkö minä fyysiseltä jaksamiseltani repeämään kahdelle lapselle. Pelkään sitä ettei meillä ole täällä ketään keneltä pyytää apua jos seinät kaatuvat päälle, yksin on selvittävä, hoitoapua ei ole saatavilla. Pelkään sitä että asetan pienelle esikolle liian kovia vaatimuksia, vaadin häneltä liiaksi enkä osaa antaa lohduttavaa syliä silloin kun hän sitä eniten tarvitsisi. Pelkään että jollain tavalla rikon pientä miestä ja mieltä sen myllerryksen keskellä minkä sisaruksen tuominen taloon aiheuttaa.

Toivon että kaikki pelkoni ovat turhia.

Ryppynaama

Esikoisen kanssa loikoiltiin sängyllä ja katseltiin kirjaa jossa on kuvia vauvan kehityksestä sikiöajalta ja lopulta ihan syntymästä. Sanoin pojalle että "katsopas,tuollainen ruttunaama sieltä sitten syntyi. Tuollainen sinäkin olit silloin kun synnyit, pieni vauva". Poika katseli kuvaa hetken, kääntyi minuun päin, siveli poskeani ja sanoi "siinä ryppynaama".

Masukuva ja kuulumisia

Pitkästä aikaa linjoilla. Kesän viimeiset lomailut on nyt takana, samoin kuin useampi tuhat kilometriä. Monta upeaa juhlaa, monta tärkeää yhteistä hetkeä perheen kanssa, paljon sukulointia ja minun osaltani aivan uskomaton määrä ailahtelevia tunteita ja yhtäkkistä poraamista. Mistä nämä kaikki kyyneleet oikein tulee? Tunteikasta hommaa tämä raskaana olo.

Laskurin mukaan ihan pian on jo kolmaskymmeneskin raskausviikko täyttynyt, ja minulle alkaa vasta nyt valjeta kuinka lyhyt aika tämä odotus onkaan. Ja että vauva on oikeasti tulossa. Hidas sytytys? Pikkuhiljaa alkaa puskea stressi kaikesta mitä pitäisi vielä ehtiä ennen vauvan syntymää. Jostain syystä myös aivan uudenlaiset pelot ovat nousseet pintaan - pelkään suhteellisen paljon tämän lapsen ennenaikaista syntymää. Mitään varsinaista syytä pelkoon ei kai ole, ei edes supistele mitenkään erikoisesti, mutta jotenkin vain on sellainen tunne ettei tämä lapsi välttämättä majaile sisuksissani loppuun asti.

Tuntuu että olisi paljon kirjoitettavaa ja ajatukset risteilevät tulevassa jo enenevässä määrin, mutta samanaikaisesti tekemättömien asioiden lista tuntuu vain pitenevän, jolloin aikaa blogin päivittämiseen ei muka ole. No ehkä sitten ihan loppuvaiheessa...
Tässä kuitenkin, vihdoinkin, uutta kuvaa vauvan asuinsijoista!

rv 29+5, neuvolan mukaan tasan 30+0

Kyllä tuon kantaminen alkaa jo tuntua. Tai ei oikeastaan sen kantaminen vaan lähinnä kumartelu ja esikoisen kantaminen tuon lisäksi. Etenkin reissatessa lapsen kanssa yksin, oli hetkiä jolloin teki mieli itkeä. Meidän esikko kun ei rattaissa suostu oikein istumaan, ja matkaillessa nyt ei muutenkaan kaikkiin ahtaimpiin paikkoihin saa rattaita mukaan. Napa alkaa olla jo äärirajoillaan, mummikin sääli sitä jo:D 

Vauva on kovin liikkuvaista sorttia tätä nykyä, ja etenkin yöaikaan voivat cembalot olla vauhdikkaat. Nautin kuitenkin näistä liikkeistä suuresti. Mieskin kehotteli eilen nauttimaan, kun eihn sitä tiedä jos tämä on viimeinen kerta. Tietysti näin voi olla, mutta minulla on suuria vaikeuksia sopeutua ajatukseen "vain" kahdesta lapsesta. Huolimatta siitä että ensimmäisen kolmanneksen aikana totesin useaan otteeseen etten enää koskaan halua olla tässä siunatussa tilassa:) No aika ja kokemus kai näyttävät miten asian laita on, mitään emme ole lyöneet lukkoon.

Nyt esikko kiljuu minua avuksi autonkorjaamishommiin, joten täytyypi rientää.