Uhmaa ja uniongelmia

Ensimmäistä lapsella ja toista äidillä - vai oliko se sittenkin toisinpäin?
Aina ei osaa oikein erottaa mikä johtaa mihinkin ja kummanko kohdalla, vai molempien. Esikon aloitettua päiväkodissa pitkän loman jälkeen, on uhma ponkaissut aivan uusiin atmosfääreihin, huutoa on riittänyt aamusta iltaan ja ihan joka asiasta. Ja minun väsynyt ja aikuismainen reaktioni on parin päivän jälkeen ollut samanlainen huuto takaisin. Ja siihen päälle oikein itkopotkuporaukset. Iltaisin lapsen vihdoinkin nukahdettua, puolentoistatunnin nukutuksen jälkeen, olen käyttänyt sen kuuluisan "oman aikani" joka nykyään on noin vartin mittainen, siihen että olen miehelle itkeä pillittänyt räkä poskella paskaa vanhemmuuttani. Joinain päivinä on tuntunut siltä ettei kellään muulla voi olla näin ihanaa jamahtavaa poikaa, joinain siltä ettei kenelläkään muulla varmaankaan ole ihan näin häiriintynyttä lasta. Eikä näin rankkaa lapsensa kanssa. Eikä kellään lapsiparalla taatusti ole näin tönttiä ja lapsellista äitiä.

Öisin kun uni on katkonaista, herään keskellä yötä ja valvon tuntikaupalla, ja itkeä poraan sitä että hulluus kolkuttelee ihan varmasti oven takana kun toinen lapsi on syntynyt. Sillä mitä muuta voisikaan tulla yhdistelmästä krooninen univelka, uhmainen esikoinen ja talven pimeys kuorrutettuna karmealla sisaruskateudella?
Kun sitten tilitin miehelleni tuntemuksia, oli hän ihan hölmistynyt. Muistelin karmeita vauva-aikoja, eikä hän tunnistanut kuvausta ollenkaan. Hänen muistissaan esikon vauva-aika oli ihanaa aikaa, meillä oli yhdessä kivaa seurata toisen kehitystä ja niin edelleen...minun muistini mukaan olin kroonisesti kärttyinen ja väsynyt, ja haudoin mielessäni kaikenlaisia pakenemisfantasioita. Muistan myös ajatelleeni että parisuhteemme on ihan ojan pohjalla, koska en vain enää halunnut mitään muuta elämältä kuin nukkua tai kuolla, tai kuitata sillä kuolemalla ne univelat.
Kuitenkin herää kysymys, muistanko minä asioista vain kaiken huonon, vai pääsikö mies niin hemmetin paljon vähemmällä että hän pystyi jopa nauttimaan rakkauden hedelmämme ensimmäisestä vuodesta? Jotenkin toivon että kyse olisi vain siitä että olin niin väsymyt että edes ne hyvät hetket eivät näin ensikättelyssä muistu mieleen, mutta ovat kuitenkin olemassa. Ja toivon etten tällä kertaa olisi niin väsynyt...

Tämän hetken tunnelmia kai voisi kuvailla sanat pelko ja väsymys. Ja kuitenkin odotan ihan hurjasti sitä tulevaa vauva-aikaa, pientä tuhisevaa kääröä, kaikkea sitä ihmettä mitä elämän alkuun kuuluu. Odotan sitä niin kovasti, ja kuitenkaan en ole tainnut vieläkään ihan tajuta että kohta hän on täällä. Ihan kohta, vain muutama hassu viikko ja meidän perheeseen kuuluu ihka uusi ihminen.
Jollain tavalla osaan ehkä kuitenkin odottaa jo todellista ihmistä, toisella tavalla kuin esikon kanssa. En pelkää sitä etteikö lapsi tuntuisi omalta, sillä tiedän että hän tekee niin, tekee niin jo nyt vatsassa myllätessään. En myöskään pelkää sitä etteikö rakkaus riittäisi, sillä se on jo nyt niin valtava näitä molempia pieniämme kohtaan.
Pelkään ehkä eniten sitä riitänkö minä fyysiseltä jaksamiseltani repeämään kahdelle lapselle. Pelkään sitä ettei meillä ole täällä ketään keneltä pyytää apua jos seinät kaatuvat päälle, yksin on selvittävä, hoitoapua ei ole saatavilla. Pelkään sitä että asetan pienelle esikolle liian kovia vaatimuksia, vaadin häneltä liiaksi enkä osaa antaa lohduttavaa syliä silloin kun hän sitä eniten tarvitsisi. Pelkään että jollain tavalla rikon pientä miestä ja mieltä sen myllerryksen keskellä minkä sisaruksen tuominen taloon aiheuttaa.

Toivon että kaikki pelkoni ovat turhia.

Ryppynaama

Esikoisen kanssa loikoiltiin sängyllä ja katseltiin kirjaa jossa on kuvia vauvan kehityksestä sikiöajalta ja lopulta ihan syntymästä. Sanoin pojalle että "katsopas,tuollainen ruttunaama sieltä sitten syntyi. Tuollainen sinäkin olit silloin kun synnyit, pieni vauva". Poika katseli kuvaa hetken, kääntyi minuun päin, siveli poskeani ja sanoi "siinä ryppynaama".

Masukuva ja kuulumisia

Pitkästä aikaa linjoilla. Kesän viimeiset lomailut on nyt takana, samoin kuin useampi tuhat kilometriä. Monta upeaa juhlaa, monta tärkeää yhteistä hetkeä perheen kanssa, paljon sukulointia ja minun osaltani aivan uskomaton määrä ailahtelevia tunteita ja yhtäkkistä poraamista. Mistä nämä kaikki kyyneleet oikein tulee? Tunteikasta hommaa tämä raskaana olo.

Laskurin mukaan ihan pian on jo kolmaskymmeneskin raskausviikko täyttynyt, ja minulle alkaa vasta nyt valjeta kuinka lyhyt aika tämä odotus onkaan. Ja että vauva on oikeasti tulossa. Hidas sytytys? Pikkuhiljaa alkaa puskea stressi kaikesta mitä pitäisi vielä ehtiä ennen vauvan syntymää. Jostain syystä myös aivan uudenlaiset pelot ovat nousseet pintaan - pelkään suhteellisen paljon tämän lapsen ennenaikaista syntymää. Mitään varsinaista syytä pelkoon ei kai ole, ei edes supistele mitenkään erikoisesti, mutta jotenkin vain on sellainen tunne ettei tämä lapsi välttämättä majaile sisuksissani loppuun asti.

Tuntuu että olisi paljon kirjoitettavaa ja ajatukset risteilevät tulevassa jo enenevässä määrin, mutta samanaikaisesti tekemättömien asioiden lista tuntuu vain pitenevän, jolloin aikaa blogin päivittämiseen ei muka ole. No ehkä sitten ihan loppuvaiheessa...
Tässä kuitenkin, vihdoinkin, uutta kuvaa vauvan asuinsijoista!

rv 29+5, neuvolan mukaan tasan 30+0

Kyllä tuon kantaminen alkaa jo tuntua. Tai ei oikeastaan sen kantaminen vaan lähinnä kumartelu ja esikoisen kantaminen tuon lisäksi. Etenkin reissatessa lapsen kanssa yksin, oli hetkiä jolloin teki mieli itkeä. Meidän esikko kun ei rattaissa suostu oikein istumaan, ja matkaillessa nyt ei muutenkaan kaikkiin ahtaimpiin paikkoihin saa rattaita mukaan. Napa alkaa olla jo äärirajoillaan, mummikin sääli sitä jo:D 

Vauva on kovin liikkuvaista sorttia tätä nykyä, ja etenkin yöaikaan voivat cembalot olla vauhdikkaat. Nautin kuitenkin näistä liikkeistä suuresti. Mieskin kehotteli eilen nauttimaan, kun eihn sitä tiedä jos tämä on viimeinen kerta. Tietysti näin voi olla, mutta minulla on suuria vaikeuksia sopeutua ajatukseen "vain" kahdesta lapsesta. Huolimatta siitä että ensimmäisen kolmanneksen aikana totesin useaan otteeseen etten enää koskaan halua olla tässä siunatussa tilassa:) No aika ja kokemus kai näyttävät miten asian laita on, mitään emme ole lyöneet lukkoon.

Nyt esikko kiljuu minua avuksi autonkorjaamishommiin, joten täytyypi rientää.

voi kurjuus

Itsesäälissä ja hiessä kylpeminen on kuulunut minun ja esikon ohjelmaan nyt jo neljän, ei kun siis viiden päivän ajan, kyllä ottaa aivoon. Meille iski jokin kesäflunssa johon näyttää kuuluvan muun muassa seuraavia asioita; silmätulehdus, korvatulehdus, yskä, nuha, kuume, kurkkukipu, lihassäryt, kolmen päivän lihaskrampit jolloin olo on kuin sydänkohtauksen saaneella, jatkuva hikoilu, surkeat yöunet ja nyt, kuin loppuhuipennukseksi karmea kipu keuhkoissa. Ja tietenkään mitään lääkettä eikä lihasrelaksanttia saa ottaa, ja panadol nyt on mikä on. Positiivisia säteitä asiaan luo se ettei lapsiparka saanut muuta kuin silmätulehduksen, pienen yskän ja parin päivän väsymyksen, minä vedin suurimman osan kuormasta. Ja se että suurin osa pahimmasta sairastelusta ajoittui viikonloppuun, jolloin mies oli kotona huolehtimassa meistä.
Tähän voisin aavistuksen tuohtuneena todeta että tulipahan taas tavattua miehen veljen perhettä. Miltei poikkeuksetta, vuodenajasta riippumatta, heidät tavattuamme olemme saaneet sairastaa viikon verran. Heistä on aina joku kipeänä (kolme lasta), eikä siellä tunnuta tuolle paranemiselle saatikka varoajoille annettavan paljon painoarvoa. Niistä ei yleensä myöskään muisteta kertoa ennen kuin ollaan jo samassa tilassa, tyyliin "ai niin, me ollaan muuten kaikki oltu oksennustaudissa vuorotellen, mutta hei, ei hätää nuorin oksensi eilen illalla viimeisen kerran joten tänään voidaan jo hyvin!". Nytkin todettiin yhteisen mökkireissun ekana iltana, sen jälkeen kun lapset olivat jakaneet iltasuukkoja toisilleen ja aikuisille:" A on muuten hiukan nuhainen, ja V vaikuttaa hiukan kurkkukipuiselta. Ja vitsit että mulla oli kamala kurkkukipu kaksi viikkoa, ja siis niin vetämätön olo, särkylääkkeiden ja konjakkitujausten avulla pärjäsin. P on meistä ainut joka ei ole vielä ollut kipeä."

No, arvatkaas mitä, P on nyt myös kipeä. Ja ilmeisesti minun kurkkuni on vielä ainakin viikon kipeä, harmi vaan etten voi ottaa tähän mitään kunnon särkylääkkeitä ja konjakkia parannukseksi, koska olen RASKAANA. Ja perskuta, ei kai tähän paljon muuta voi todeta. Paitsi hei joo, meidän sänky meni rikki ja nyt on jo viikon päivät nukuttu sohvalla, koskapa se sänky mikä me halutaan ei vaan tule sinne huonekaluliikkeeseen vaikka sen piti tulla viimeistään viikonlopun aikana. Ja kun makuuasento on vasen tai oikea kylki, tyynyt on jostain helvetin esikartanosta, flunssan lihaskrampit päällä ja öisin heräilevä lapsi nukkuu yläkerrassa omassa sängyssään ( kun sohva jolla me nukumme on alakerrassa), voitte kuvitella että sohvalla nukkuminen tuskanhiestä märkänä kun maailman karvaisin koira on valinnut sinut unikaverikseen, ei täytä haaveitani levosta. Ja sitten jos kivuiltaan sattuukin saamaan unta jota kukaan muu ei häiritse, kerääntyy kurkkuun limaa joka pakottaa yskimään keuhkot pihalle, ja sitten taas haetaan unihiekkaa. Kyllä nyt tarvittaisiin jotain piristystä. Niinkun vaikka lottovoitto. Tai terve olo.

Vauva on ollut ilmeisesti jatkuvasta levosta hämmennyksissä, sillä nonstop jumppaa jatkui kaksi päivää, ja se oli ihan oikeasti tauotonta, öisinkin jatkuvaa. Nyt ilmeisesti toivutaan siitä zumba-maratonista, sillä hiljasta on. Haluaisin laittaa uuden masukuvan, sillä kasvu on aika selkeää, mutta jonkun pitäisi ensin ottaa se kuva, joten saattaa kestää vielä hetkisen. Ehkä ensi vuonna.
Jahhah, nyt esikkoparkakin yskii keuhkojaan pihalle.

Terveisin hoitsu pirtsakka rv 26+5

p.s. jouduin luntata blogin laskurista raskausviikotkin. surkeaa.

Neuvolointia

Pitkästä aikaa tuli tänään käytyä neuvolassa, melkein kymmenen viikkoa tässä välissä hurahti! Esikkokin oli mukana ja viihtyi vallan mainiosti, käyttäytyen erinomaisesti. Harvinaista herkkua tälle kesälle rasavilliltä;)

Normitädin sijasta paikalla oli sijainen, ihan mukava täti tämäkin. Pissa oli puhdas, painokin ilmeisesti hyvä kun ei ainakaan noottia tullut. Lisäystä alusta on nyt 5,5 kiloa, omaankin korvaa kuulostaa ihan hyvältä. Verenpaineet olivat kelpoisat 108/66, kohdunpohjan korkeus 21,5, ihan piirun verran keskikäyrän alapuolella. Vauvan liikkeet kahdella plussalla kun vatsanahkakin aaltoili sydänääniä kuunneltaessa, jotka jumpsuttivat 135. Kun täti kehotti hyppäämään laverille äänien kuuntelua varten, alkoi esikko riisua omia lappuhaalareitaan valmiina tositoimiin, tottunut neuvolavieras;D

Labraan sain lähetteen verenkuvaa varten, tarkistetaan se hemoglobiini kun kerran väsymys on yhä edelleen aika kiitettävää. Hiukan ihmetytti, kun täti totesi että et sitten käynyt siellä sokerirasituksessa. Sanoin että en kun ei silloin kymmenen viikon takaisella käynnillä ole ollut mitään puhetta...mutta että olin kyllä ajatellut että siellä olisi hyvä käydä. Täti siihen sitten totesi ettei minulla ole mitään syytä mennä, koska bmi on hyvä, sukurasitetta ei ole ja edellinen lapsi on ollut sopivan kokoinen. Ilmeisesti tämä tänään taas vuodella noussut ikänumero ei vaikuta asiaan enää tätä nykyä!? Viimeksi kun se että olin alle 25, oli yksi syy siihen ettei sokerirasitukseen tarvinnut mennä. Ota noista nyt sitten selvää.

Papereitakin kertyi aimo nippu mukaan, muun muassa kela-paperit ja synnytyssairaalan esitietolomake. Jösses sentäs, nytkö sitä pakkausta jo saa hakea, ja nytkö jo pitäisi jotkin nimet olla keksittyinä? Paniikkipaniikkipaniikki. Edellisellä kerralla kyseisen esitietolomakkeen täyttö sai aikaan päätöksen vihille astelemisesta. Kaksi viikkoa myöhemmin olin jo vihitty vaimo ja lomakkeen sai täyttää yhteisellä sukunimellä<3 Mitäköhän jännää sitä
tähän keksisi?;)

No joo, ehkä tarpeeksi jännäystä tälle kesälle oli kun pikkuveli asteli vihille viime viikolla. Enpä olisi uskonut että niin paljon voi toisen puolesta stressata, jännittää ja tunteilla. Tuntuikohan meidän naimisiinmeno samalta heille, vai onko isosisko aina vaan isosisko, vaikka voissa paistaisi? Ja miten järkyttävää mahtaa olla se hetki kun oma lapsi menee naimisiin, mää en kestä, porun määrä on silloin varmaan aivan tolkuton!

Mutta nyt, kun laps on vielä päiväunilla, aion aloittaa projektin lastenhuoneen nojatuolin uudelleen verhous. Hohhoijaa, jos lopputulos ei ole ihan karmeimmasta päästä, saattaa siitä eksyä tännekin kuva.

Pieni potkija!

Halusin vain kertoa teillekin että meidän pieni vauva potkii tätä nykyä kuin villipeto! Hiljaisuudesta ei ole enää tietoakaan, vaan öisinkin herään palleron jumppaukseen. Ulospäinhän liikkeet ovat tuntuneet jo aika monen viikon ajan, ja nyt ne myös näkyvät kohoumina ja vatsanahan aaltoiluna. Ihanaa! On hullua että alien tyyppiset kohtaukset herättävät minussa syvää ihastusta ja rakkausaaltoilua:D
Viime yönä myös heräsin siihen että minua tökittiin sisäpuolelta napaan, ja jokaisella tökkäisyllä kuului napsahdus, niin kuin pieni kupla poksahtaisi. Mitä ihmettä se voi olla? Ääni oli ihan selkeä. Kokemuksia?

Hiljaisuus

Haluamisesta ja mieliteoista huolimatta olen nyt kovin hiljainen, vastaamatta jäävät kommentit ja kommentoimatta muiden blogit. Uusia kirjoituksia ei tule vaikka kirjoitettavaa olisi kuinka. Harmittavaa, mutta väsymys on ottanut minusta ylivallan.

Kun aamulla herään olen jo valmiiksi väsynyt, väsymys jatkuu yltyen pahoinvoinniksi kunnes vihdoin saamme mennä päiväunille pojan kanssa. Useimpina päivinä nukun yhtä pitkään kuin hänkin, noin kaksi ja puoli tuntia. Sen jälkeen pahoinvointi on hellittänyt ja virtaa voi riittää johonkin, kunnes taas neljän-viiden paikkeilla alkaa väsyttää niin armottomasti että voi ihan valehtelematta nukahtaa pystyyn. Rappuja en jaksa kiivetä, kroppa on voimaton ja hengästyttää ihan armottomasti.

Päivään mahtuu siis vain muutama hassu tunti joiden aikana voin tehdä jotakin, ja se kuluukin sitten ruoanlaittoon, koiran ulkoilutukseen, pojan kanssa ulkoiluun - ja hups se menikin jo! Voitte varmaan kuvitella meidän kodin tilan.

Uskon vakaasti että kyse on aivan luvattoman alhaisesta hemoglobiinista, mutta olen niin väsynyt etten saa varattua terkalle aikaa mittaukseen. E:n odotuksessa hemppa pääsi alle
satasen muistaakseni juuri näihin aikoihin, eikä meinannut sieltä millään nousta. Enkä ollut silloin lähimainkaan näin väsynyt. Tämä on jotain ihan ylimaallista.
Joten pahoin pelkään että nyt todella arvot ovat ihan päin prinkkalaa, joten aloitin ominpäin lisäraudan, toivottavasti pian helppais. Yhtenä aamuna itkeskelin jo, että miten ikinä jaksan kahden lapsen kanssa kun olen jo valmiiksi näin väsynyt, ja silloin toinen vielä pitää öisin hereilläkin. Valmistautuminen siihen tulevaan vuoden koomaan tuntuu ajatuksena painajaismaiselta.

Nyt ollaan kuitenkin lähdössä merille. Loma, ihanaa, mutta huhheijaa mitä tuo unettava meri-ilma saakaan aikaan?:)

Kuullaan taas kun jaksetaan!