Pitkästä aikaa minulla on hetki istahtaakseni koneen ääreen. Aikaa ei vain ole riittänyt kuin aivan oleellisimpaan. En valita, sillä se kiire on pienen tytön tarvetta olla koko ajan lähellä, sylissä sydämen päällä. Se on hänen tarvettaan syödä usein ja ahkerasti, pitää äiti niin lähellä ettei vain häviä. Se on myös pienen, hetkessä paljon isommaksi kasvaneen isoveljen tarvetta saada jakaa se sama syli jota pikkusisko pitää paikkanaan. Se on pienen pojan tarvetta pitää äiti lähellään, ettei aivan menettäisi tätä pienelle vauvalle.
Se on myös minun tarvettani antaa kaikkeni pienelle ihmisenalulle joka tuntuu jo siltä kuin olisi aina ollutkin osa perhettä - mutta joka ansaitsee oman aikansa ja sen, että häneen tutustutaan. Millaiset pienet puolukkavarpaat, millainen kiukku kun nälkää ei heti tyydytetä. Ja se on myös minun tarpeeni ottaa syliin pitkä ja painavalta tuntuva poika, silittää hänen pellavapäätään ja kuunnella pitkiä selostuksia koneista ja taloista joita hän on päivän mittaan rakentanut. Se on tarpeeni kuiskata meidän kahden salaisuuksiamme hänen korvaansa, ja vakuuttaa pieni uhmis siitä että häntä rakastetaan enemmän kuin sanoilla koskaan voi kuvailla.
Iltaisin saattaa olla että miehelläni ja minulla olisi tarve saada toistemmekin aikaa, puhua hiljaa ilman että joku huutaa lauseiden päälle, olla toistemme sylissä. Joskus väsymys on niin painava että sitäkään ei jaksa, mutta silloin riittää jo katse toisen katseessa. Istutaan vaan ja ollaan, kun kerrankin saadaan. Tietäen, että juuri nyt ei aikaa ehkä ole, ja usein kommunikointikin on vähemmän kohteliasta, mutta pian se helpottaa. Vauvavuoden ohikiitävyys on paljon käsin kosketeltavampaa, hyvässä ja pahassa tätä ei kestä kuin hetken.
Kahden lapsen äitiyteen solahtaminen on käynyt paljon helpommin kuin siihen rooliin asettuminen ensimmäistä kertaa. Hermot ovat pidemmät, unettomuus tuttua ja itkuakin sietää paremmin, mutta pohjimmiltaan luulen kyse olevan siitä että luottoa omaan itseen ja puolisoon löytyy paljon enemmän, ja sillä on todellisuuspohjaa.
Joka päivä tässä kuitenkin kasvetaan. Me vanhemmat kaikinpuolin, isoveli omaan rooliinsa ja pikkusisko elää ihmisyyden ensimmäistä järisyttävää vuottaan, kasvaen hurjasti.
Monta kertaa päivässä havahdun siihen että haluaisin pysäyttää hetken, napata valokuvan, filmata tapahtuman, kirjoittaa muistiin keskustelun, vangita ilmeen, hetken tai tunteen. Ja sitten ajattelen, että parasta on vain nauttia tästä kaikesta juuri nyt. Vaikka en jaksa, ehdi tai voi tallentaa kaikkea, ehkä muistan ne kaikkein tärkeimmät asiat ja hetket parhaiten elämällä ne täysillä. Ja näiden rakkaiden kanssa niitä riittää<3
Nyt kuitenkin yksi niistä elämän järisyttävimmistä hetkistä, josta jotain kirjoitin muistiin jo synnytyslaitoksen rauhassakin.
Marraskuun ensimmäisen viikon lauantaina vitsailemme illalla miehen kanssa että liekö lähtee syntymään jo tänä yönä, johon kuitenkin totean että enpä kuitenkaan usko. Sisimmässäni kuitenkin tunnen pienen jännityksen pyrähdyksen. Olin perjantaina käynyt neuvolassa jossa neuvolantäti totesi vauvan olevan todella alhaalla ja kiinnittynyt. Naureskellen antoi vielä seuraavan ajan, mutta oli sitä mieltä että tuskin enää ilman vauvaa nähdään.
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kello kolme sain ensimmäiset tuntuvat supistukset joihin heräsin. Unta uudelleen tavoitellen otin vastaan noin kymmenisen supistusta ajatellen että pian ne laimenevat. Jo kerran aikasemmin, muutamaa viikko aikaisemmin olen valvonut yön supistuksia vastaan ottaen ja kellotellen. Tuolloin ne kuitenkin laantuivat aamuun mennessä ja niin ajattelin nytkin käyvän. Siirryin kuitenkin alakerran sohvalle surffailemaan ja odottamaan supistusten rauhoittumista, sllä nukkumisesta ei selvästikään tulisi mitään. Supistukset olivat tuntuvia, mutta oikeastaan aika mukavia. Lämpimällä kaurapussilla varustautuneena yö sujui mukavasti. Lopulta kuuden aikaan aamulla luomia alkoi painaa ja tuntui kuin supistuksien kärkikin alkaisi laantu. Painoin pään tyynyyn ja sain unen päästä kiinni. Muistan ajatelleeni että olipahan taas varoittava maratooni suppareita. Unen läpi tunsin muutamia supistuksia.
Noin kahtakymmentä vaille seitsemän kuulen kuinka E huhuilee yläkerrassa minua ja kyselee unilelunsa perään. Huhuilen ensin miehelleni että menisi katsomaan missä unilelu on. Minua väsyttää ja haluaisin jatkaa unia. Mies ei kuitenkaan reagoi ja nousen sohvalta. Portaiden juurella tunnen napakan supistuksen ja siinä samassa vedet holahtavat. Juoksen yläkertaan antamaan lapselle unilelun ja herätän miehen samalla kun syöksyn vessaan. Hän on aivan hölmistynyt menosta, ja vielä hölmistyneempi kun kerron vesien menneen.
Tästä alkaa kunnollinen supistuksien myrsky. Laulan synnytyslaulua, kokeilen aata ja uuta, mutta pidän enemmän aasta. E kulkee perässäni ja sanoo että äiti laulaa. Hän on selvästi hämmästynyt mutta rauhallinen. Huomaa selvästi että asian läpikäyminen kirjojen ja juttelun avulla on valmistanut häntäkin tilanteeseen. Vakuutan että minulla on kaikki hyvin ja tämä kuuluu asiaan.
Mies komentaa soittamaan sairaalaan josta sanovat että pitää saapua muutaman tunnin sisällä. Soitan ystävälle joka on tulossa hoitamaan E:tä. Hän asuu yli sadan kilometrin päässä ja sanoo starttaavansa heti. Supistuksien välillä voi mainiosti ja pakkailen sairaalakassia, juon kahvia, syön aamupalaa ja viikkaan pyykkiä. Mutta supistuksien aikana saan jo huohotella ja lauleskella oikein asiasta tehden. Mies katsoo minua hetken ja komentaa soittamaan varahoitajlle saman tien. Hän on sitä mieltä että nyt lähdetään sairaalaan, ja pian. Itse en vieläkään taida ymmärtää kuinka nopeaa kaikki etenee. Soitan varahoitajan joka saapuu vartissa. Otan vastaan muutaman supistuksen. Hyvästelemme E:n ja hoitajan, ja suuntaamme parkkipaikalle. Autoon nojaten annan supistuksen valua lävitse. Ajaessamme huomaan että on liputuspäivä, hyvä päivä syntyä, totean miehelle ja taas ajamme tämän jännittävän matkan aamutuimaan. Samoin kuin kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin. Kyyneleet pyrkivät liikutuksesta esiin.
Ajomatkan aikana ei onneksi tule kuin muutama supistus, mutta sairaalan ovella olen jo kaksin kerroin. Vastaanottava kätilö katsahtaa minuun kerran ja toteaa ohjaavansa meidät synnytyssaliin saman tien ennen kuin seuraava supistus tulee. Kello on 08.15.
Synnytyssalissa saan sairaalavaatteet ja mies nakkaa tavaramme lattialle, puuskutan kovaäänisesti. Kätilö kyselee supistusten alkua ja kestoa ja toteaa että nyt taidetaan mennä ja lujaa. Hän haluaa tutkia tilanteen ja olen 4-5 senttiä auki. Kätilö kysyy toiveita ja kerron että toivoisin ettei epiduraalia tarvittaisi vaan minua kannustettaisiin jaksamaan, ja sen lisäksi esitin toiveen siitä että hengitystä ohjataan enkä joutuisi selälleni ponnistamaan. Kätilö ehdottaa akuneuloja selkään, jotka otan mielelläni. Ensin hän neuvoo oikeanlaisen rentouttavan hengityksen ja lähtee sitten hakemaan neuloja.
Klo 8.40 saan akupunktiota muutaman supistuksen ajan, jonka jälkeen kuunnellaan hienoja sydänääniä. Tällöin tarkistetaan tilanne ja olen 7-8 senttiä auki. Makuulla ollessani tulee muutama oikein kova supistus jolloin pyydän miehen antamaan kätensä mukiloitavaksi, tuntuu ettei minkäänlainen hengittäminen auta kestämään kipua.
Olen täysin auki ja saan luvan ponnistaa. Muutama ensimmäinen ponnistus sattuu helvetillisesti, huudan kirosanan, mitäen olisi uskonut itsestäni. Jos ei sattuisi niin julmetusti niin nauraisin. Myöhemmin naurankin.
Vielä muutama ponnistus ja tunnen pään solahtavan ulos, yksi ponnistus ja klo 9.14 pieni tyttö syntyy. Heti perään syntyy myös istukka yhdellä työnnöllä. Ei juurikaan vuotoa, ei tikattavaa, ei nirhaumia.
Olen täysin hämmentynyt. Pieni tyttö, niin kaunis ja täydellinen. Terve ja elävä. Ja syntyi niin nopeasti ja helposti. Ja nyt jo. Viikkoja 38+6, minä olin valmis odottamaan vielä kolme viikkoa, ja nyt hän onkin tässä. Olemme miehen kanssa aivan pöllämystyneitä, nyt meillä on tytärkin. Painoa pienellä on himpun verran yli 3100 ja pituutta 50 cm. Hän on siro, pieni ja suloinen. Ja ihan niin kuin esikoisenkin kanssa, hän on juuri sellainen kuin olina ajatellutkin ilman että olin sitä itse tajunnut. Juuri sellainen kuin hänen kuuluukin olla, ja kuin on ollutkin koko raskauden ajan. Jälleennäkemisen tunne: sinähän se olet, rakas tyttäreni. Sinua olen odottanut koko elämäni.
Kaikki meni sekä vauvan että minun kohdaltani niin hyvin että seuraavana päivänä ylpeä isä ja isoveli tulivat hakemaan meidät kotiin. En varmaan ikinä unohda tunnetta kun koko auton takapenkki oli täynnä maailman arvokkaimpia aarteita, ja etupenkeillä istuvien sydän rakkaudesta hajoamaisillaan.
Monday, January 9, 2012
Sunday, November 13, 2011
Rakkautta, rakkautta vain
Tasan viikko sitten, sunnuntaina 6.11.2011 klo 9.14, syntyi meille pieni tytär tehden miehestäni jo toista kertaa isän. Tämä isäinpäivä tuntuu, jos mahdollista, vieläkin tärkeämmältä kuin edelliset. Rakkaasta miehestä ja isästä paljastuu yhä uusia hienoja puolia nyt kun sitä isyyttä saa jakaa kahdelle lapselle, pojalle ja tyttärelle. Tyttären isyys tuntuu myös herkistävän miestä uudella tavalla, ja minuakin.
Olen niin onnellinen tästä perheestä, etten voi sitä sanoin kuvailla. En tiennyt että rakkaus voi aina vain kasvaa valtavammaksi, vaikka se toisaalta on tehnyt juuri niin ensihetkistä alkaen esikoisen kanssa.
Sydän on pakahtua tuon ihanan miehen vuoksi joka rakastaa ja hoivaa meitä kaikkia, ihanan esikoisen ansiosta joka pienenä isona poikana hurmaa uusilla taidoillaan ja hoivaamalla pikkusiskoa hellästi rakkaus katseessaan, ja perheen uusimman jäsenen tuhinasta, hamuavasta suusta, pienistä varpaista ja syvän viisaasta katseesta. Tässä hetkessä on maailman parasta olla<3
Hyvää isäinpäivää kaikille ihanille iseille!
Olen niin onnellinen tästä perheestä, etten voi sitä sanoin kuvailla. En tiennyt että rakkaus voi aina vain kasvaa valtavammaksi, vaikka se toisaalta on tehnyt juuri niin ensihetkistä alkaen esikoisen kanssa.
Sydän on pakahtua tuon ihanan miehen vuoksi joka rakastaa ja hoivaa meitä kaikkia, ihanan esikoisen ansiosta joka pienenä isona poikana hurmaa uusilla taidoillaan ja hoivaamalla pikkusiskoa hellästi rakkaus katseessaan, ja perheen uusimman jäsenen tuhinasta, hamuavasta suusta, pienistä varpaista ja syvän viisaasta katseesta. Tässä hetkessä on maailman parasta olla<3
Hyvää isäinpäivää kaikille ihanille iseille!
Saturday, November 5, 2011
Yökukkuilua
Perjantaina tuli käytyä jälleen neuvolassa. Kaikki arvot olivat oikein hyvät, ei moitittavaa. Kyselin siitä kasvaako vauva terkkarin mielestä riittävästi, ja kyllä kuulemma kasvaa. Sitten mittailtiin sf, joka oli laskenut puoli senttiä! Ja täten siis todettiin myös että laskeutunut on meidän vauva. Edellisen illan tuntemukset saivat siis vahvistuksen, kun saatoin oikein tuntea kuinka vauva porasi päätään alakertaan, hengitys helpottui kertaheitolla ja potkut alkoivat tuntua ihan eri paikassa! Jei sille!
Nyt sitten istun alakerran sohvalla, sillä jossain vaiheessa yötä untani alkoivat häiritsemään kipeät supistukset. Kello 03.10 totesin miehelle nousevani ylös kun hiki nousee pintaan. Esikoisen synnytys käynnistyi aikoinaan klo 03.15 limatulpan irtoamisella, ja siitä hiukan vajaan kymmenen tunnin päästä hän oli maailmassa. Nyt sitten arvon tässä että onko tämä sitä itseään, vai harjoitellaanko vain. Tästä olisi toive varmentua suhteellisen nopsaan, sillä esikoisen hoitaja asuu sadan kilometrin päässä ja tarvitsee lähtökutsun siis riittävän ajoissa!o_O iik.
Supistuksia tulee nyt noin 5-10 minuutin välein ja ne sattuvat, mutta en osaa sanoa voimistuvatko ne. Vessaan olen jo joutunut juoksemaan kerran, liekö sekin jokin merkki.
No, jos ei nyt ole tosi kyseessä, niin kukutaan sitten huvikseen vaan. Mulla on ainakin huomenna nukkuma-vuoro:D
Nyt sitten istun alakerran sohvalla, sillä jossain vaiheessa yötä untani alkoivat häiritsemään kipeät supistukset. Kello 03.10 totesin miehelle nousevani ylös kun hiki nousee pintaan. Esikoisen synnytys käynnistyi aikoinaan klo 03.15 limatulpan irtoamisella, ja siitä hiukan vajaan kymmenen tunnin päästä hän oli maailmassa. Nyt sitten arvon tässä että onko tämä sitä itseään, vai harjoitellaanko vain. Tästä olisi toive varmentua suhteellisen nopsaan, sillä esikoisen hoitaja asuu sadan kilometrin päässä ja tarvitsee lähtökutsun siis riittävän ajoissa!o_O iik.
Supistuksia tulee nyt noin 5-10 minuutin välein ja ne sattuvat, mutta en osaa sanoa voimistuvatko ne. Vessaan olen jo joutunut juoksemaan kerran, liekö sekin jokin merkki.
No, jos ei nyt ole tosi kyseessä, niin kukutaan sitten huvikseen vaan. Mulla on ainakin huomenna nukkuma-vuoro:D
Monday, October 31, 2011
Neuvolalääkäri
Kovasti odottamani, tämän raskauden ensimmäinen ja viimeinen, neuvolalääkärikäynti oli juuri ennen viikonloppua. Odotin tuota kovasti koska a.) en tosiaan ollut tavannut lääkäriä näissä merkeissä vielä kertaakaan tämän raskauden aikana, ja b.) minua kiinnosti suuresti oliko hiukan aikaisemmin ollut yön kestävä supistelumaraton saanut mitään aikaiseksi.
Aluksi oli käynti terkkarilla jossa katottiin normit: pissa joka oli puhdas, verenpaineet jotka olivat loistavat ja paino, joka oli kahdessa viikossa noussut 400 grammaa. Sitten lääkäriä odottelemaan.
Sisätutkimuksen tulos; hiukan pehmennyt, mutta kiinni ja pituus jäljellä. Eli ei varmaan ihan heti synny, ja lääkäri kysyikin että menikö esikkoKIN yliaikaiseksi;)
Ei mennyt ei, mutta tulipahan selväksi mikä tohtorin käsitys oli tämän raskauden kestosta:) Minua ei yhtään haittaisi vaikka menisikin yliaikaiseksi, sillä olo on väsymystä lukuun ottamatta mainio ja mulla on vaikka mitä tekemistä vielä ennen vauvan syntymää. Kunhan vauvalla on kaikki hyvin, niin saa pysyä masussa vielä hyvän tovin. Toki toivon ettei käynnistykseen kuitenkaan jouduttaisi, sillä haluaisin että synnytys lähtisi liikenteeseen ihan omaa tahtiaan, lempeästi ja vähitellen voimistuen.
Vauva on yhä edelleen raivotarjonnassa, sydän jumpsutti +148 ja liikkeet kahdella plussalla. Turvotusta ei ole havaittavissa, ainakaan vielä.
Sf-mitta oli vain 31,5 eli lisäystä parin viikon takaiseen oli siis vain puoli senttiä, mikä kuulostaa minusta vähältä.Ja käyräkin notkahti. Yritin kysyä sekä terkkarilta että lääkäriltä tästä vähäisestä painonnoususta, mutta toinen ei sanonut mitään ja toinen vain kehui maltillisesta painonnoususta. Eikös tuo painon nousu ja sf-mitan kasvu kuitenkin mitata syystä? Niillä seurataan vauvan kasvua!?:/
Täytyy kaivaa neuvolakortti esikon odotusajalta esiin ja tehdä hiukan vertailua, googlata en taida edes uskaltaa.
Mitäs muuta? Maitobaari on auennut, ei tosin onneksi niin että paidat olisivat märkinä. Niin, ja esikoinen tekee ihan selvää pesäeroa minuun, ja hakee isästään enempi tukea. Toisinaan äiti ei saa suukottaa, ei osallistua leikkeihin eikä lukea iltasatua. Nyyhkis, mutta kaipa tuo on vain hyväksi ja tarpeen.
Tällä hetkellä keskityn opintojen loppuunsaattamiseen niin hyvin kuin jaksan, ja yritän siinä sivussa muistella mitä kaikkea siihen sairaalakassiin taas olikaan hyvä pakata?
Wednesday, October 19, 2011
Uusi viikko
Uudet viikot pyörähtivät taas käyntiin, laskutavasta riippuen joko maanantaina tai tänään 36+0!
Masu on jo aika pallo, ja vielä sen verran ylhäällä että painaa keuhkoja ja vauva ylettyy monottamaan mojovasti kylkiluihin. Nyt on parina iltana ollut sellaista kovaa kipua oikealla puolella alavatsalla, joka tuntuu siltä kuin isot lihakset repeäis. Ehkä ne repeääkin, en kyllä muutakaan selitystä tolle kivulle keksi.Yöks. Yöt nukun taas suhteellisen kevyesti, kyljen kääntöä ahkerasti harjoittaen, sillä lonkat alkavat prakaamaan kun hetkenkään pidempään on paikallaan. Aamuisin olo on aika hakattu, mutta paranee päivän mittaan ja iltalenkilläkin jaksan vielä ihan hyvin käydä. Muutenkin energiaa tuntuu nyt olevan ihan kiitettävästi ja jaksan perusarjen pyörittämisen ja jopa uhmiksen hullailut aika hyvin. Jei!
Masumuhku
Ja sivusta
Minua on viime aikoina huolettanut jonkin verran tuo pysähtynyt painonnousu. Kuluneen viikon aikanakaan se ei ole noussut yhtään. Olin jotenkin siinä käsityksessä että tässä lopussa sitä nousua tulee reippaamminkin ja nyt sitten mietin että onko tämä merkki jostakin. Huolettaa saako vauva tarpeeksi ravintoa ja takaraivossa tykyttää yhden tutun kohtalo kun loppuraskaudesta hänellä todettiin kalkkeutunut istukka jonka vuoksi vauva ei ollut aikoihin saanut tarpeeksi ravintoa ja äiti itsekin oli kovin pieni. Kaikesta sitä kai saa huolen aikaiseksi kun on tätä tyyppiä. Googlestakaan ei ollut oikein mitään apua kun kaikki painoon liittyvät jutut käsittelivät vain joko liiallista painonnousua tai muutaman sadan gramman pudotusta juuri ennen laskettua aikaa.
Oh well.
Esikko on muuten viime aikoina osoittanut kyyneleet kirvoittavaa hellyyttä ja vauvan odotusta. Se tuntuu niin hyvältä kun pieni pää painautuu masua vasten ja kuuntelee pikkusisarusta, minun kullanmuruset; toinen masussa ja toinen sylissä. Ja pian molemmat sylissä<3
Tuesday, October 11, 2011
Neuvolakuulumisia
Kolmen viikon tauon jälkeen tänään oli taas neuvolakäynti, viikkoja neuvolan mukaan 35+1. Kolmen viikon tauko, normi kahden viikon tauon sijaan, tuli kun neuvolatäti ja harjoittelija olivat sitä mieltä että kaikki oli niin hyvin edelliskäynnillä ettei mitään syytä rampata siellä. No samapa tuo, mutta tietysti heti sen käynnin jälkeen alkoi väsyttää, oksettaa ja supistaa non stop:)
No joo, eipä siellä käyminen olisi asiaa mihinkään muuttanut.
Paha olo on siis tullut takaisin, ruoka ei maistu ja silloin kun maistuu niin vain pieninä annoksina. Ja nälkä on siis kuitenkin aika lailla jatkuva seuralainen. Vatsakaan ei ihan tahdo toimia, eli ilmeisesti vauva vie tuon tilan tästä kropasta aika tehokkaasti. Ja kun ruoka ei maistu, oli painon nousukin vähäistä, käyrä suorastaan notkahti kun kolmessa viikossa olin saanut kokonaista kolmesataa grammaa kerrytettyä:/
Vauva kuitenkin ilmeisesti kasvaa ja voi ihan hyvin. Sf-mittaa oli tullut kaksi senttiä lisää ja on nyt 31, sydän jumputti 140, niinkuin kaikki kolme edellistä kertaa ja vauva pötkötteli raivotarjonnassa niin kuin tähänkin asti. Minulla paineet ja pissa kohdillaan. Kaikki siis okei, ja seuraava käynti onkin sitten synnytystapa-arvio/eka lääkärikäynti kuun lopussa.
Liikkeistä saatiin kaksi plussaa ja ihmekös tuo kun meno on aika lailla vauhdikasta ja jatkuvaa. Kätilöharjoittelija muistutti siitä miten liikelaskenta tehdään jos tarvetta ilmenee, ja lisäsi sitten, VIRHEELLISESTI, että loppua kohden liikkeet sitten harvenevat ja se kuuluu asiaan. Ai että mua ottaa aivoon että alan ammattilaiset yhä edelleen jankkaavat tuota virheellistä ja mahdollisesti kohtalokasta "faktaa"! Liikkeet eivät harvene eikä vauva hiljene loppua kohden. Liikkeet mahdollisesti muuttuvat, koska tila käy ahtaaksi, mutta niitä tulisi kuitenkin tulla normisti. Lapsen hiljaisuus kohdussa on aina syytä ottaa tosissaan ja tarkistuttaa asia!
Tässä muutama artikkeli asiasta, kun Ruotsissa on vihdoin herätty tekemään asialle jotain:
http://www.metro.se/halsa/var-tredje-barn-kunde-raddats/EVHkje!EkrtugJjZCVsw/
http://www.lakartidningen.se/07engine.php?articleId=17089
Suomessahan asiaan tyypillisesti herätään muutama vuosi tai vuosikymmen myöhemmin, oli kyse sitten mistä hyvänsä.
No joo, pääsinpäs paasaamaan.
Takaisin neuvolointiin. Mainitsin siitä että minua jo aika kovasti supistaa, ja viime yönä oikein vaikeroin yhden armottoman kestosupistuksen ajan. No, harjoittelijan mukaan näillä supistuksilla ei synnytetä. Minkä se tietysti tietää kun on minun kropassani ollut:/
Tiedänhän minä ettei näillä supistuksilla synnytetä, mutta en hämmästyisi vaikka ne jotain tekisivätkin. Ainakin enemmän kuin pelkät harkkarit. Toisaalta taas, näillä viikoilla on myös kuulemma jo aivan sama vaikka lähtisikin syntymään. No joo, niin kai, mutta saisi tuo nyt puolestani kuitenkin pysyä sisällä vielä hiukan paremmille viikoille. No siellä lääkärintarkastuksessa kai selviää onko mitään tapahtunut. Ja sitten taas, oli tai ei, niin siitä on aika vaikea ennustaa mitään.
Mitään muuta uutta tänne ei juuri kuulukaan. Väsymys alkaa olla aika armotonta, mutta olo on muuten hiukan seesteisempi kuin ehkä koko raskauden aikana. Taitaa olla niin että nyt alkaa se itseensä käpertyminen, ja pinnassa olleet hermotkin hiukan rauhoittuvat. Sopivaan vuodenaikaan tulee tämä vaihe, lämpimät viltit, koti-illat kynttilänvalossa ja höyryävä teekupponen kun luonaavat mainiosti sekä omaan olotilaan että ulkona möyräävään sateeseen ja myrskyyn.
No joo, eipä siellä käyminen olisi asiaa mihinkään muuttanut.
Paha olo on siis tullut takaisin, ruoka ei maistu ja silloin kun maistuu niin vain pieninä annoksina. Ja nälkä on siis kuitenkin aika lailla jatkuva seuralainen. Vatsakaan ei ihan tahdo toimia, eli ilmeisesti vauva vie tuon tilan tästä kropasta aika tehokkaasti. Ja kun ruoka ei maistu, oli painon nousukin vähäistä, käyrä suorastaan notkahti kun kolmessa viikossa olin saanut kokonaista kolmesataa grammaa kerrytettyä:/
Vauva kuitenkin ilmeisesti kasvaa ja voi ihan hyvin. Sf-mittaa oli tullut kaksi senttiä lisää ja on nyt 31, sydän jumputti 140, niinkuin kaikki kolme edellistä kertaa ja vauva pötkötteli raivotarjonnassa niin kuin tähänkin asti. Minulla paineet ja pissa kohdillaan. Kaikki siis okei, ja seuraava käynti onkin sitten synnytystapa-arvio/eka lääkärikäynti kuun lopussa.
Liikkeistä saatiin kaksi plussaa ja ihmekös tuo kun meno on aika lailla vauhdikasta ja jatkuvaa. Kätilöharjoittelija muistutti siitä miten liikelaskenta tehdään jos tarvetta ilmenee, ja lisäsi sitten, VIRHEELLISESTI, että loppua kohden liikkeet sitten harvenevat ja se kuuluu asiaan. Ai että mua ottaa aivoon että alan ammattilaiset yhä edelleen jankkaavat tuota virheellistä ja mahdollisesti kohtalokasta "faktaa"! Liikkeet eivät harvene eikä vauva hiljene loppua kohden. Liikkeet mahdollisesti muuttuvat, koska tila käy ahtaaksi, mutta niitä tulisi kuitenkin tulla normisti. Lapsen hiljaisuus kohdussa on aina syytä ottaa tosissaan ja tarkistuttaa asia!
Tässä muutama artikkeli asiasta, kun Ruotsissa on vihdoin herätty tekemään asialle jotain:
http://www.metro.se/halsa/var-tredje-barn-kunde-raddats/EVHkje!EkrtugJjZCVsw/
http://www.lakartidningen.se/07engine.php?articleId=17089
Suomessahan asiaan tyypillisesti herätään muutama vuosi tai vuosikymmen myöhemmin, oli kyse sitten mistä hyvänsä.
No joo, pääsinpäs paasaamaan.
Takaisin neuvolointiin. Mainitsin siitä että minua jo aika kovasti supistaa, ja viime yönä oikein vaikeroin yhden armottoman kestosupistuksen ajan. No, harjoittelijan mukaan näillä supistuksilla ei synnytetä. Minkä se tietysti tietää kun on minun kropassani ollut:/
Tiedänhän minä ettei näillä supistuksilla synnytetä, mutta en hämmästyisi vaikka ne jotain tekisivätkin. Ainakin enemmän kuin pelkät harkkarit. Toisaalta taas, näillä viikoilla on myös kuulemma jo aivan sama vaikka lähtisikin syntymään. No joo, niin kai, mutta saisi tuo nyt puolestani kuitenkin pysyä sisällä vielä hiukan paremmille viikoille. No siellä lääkärintarkastuksessa kai selviää onko mitään tapahtunut. Ja sitten taas, oli tai ei, niin siitä on aika vaikea ennustaa mitään.
Mitään muuta uutta tänne ei juuri kuulukaan. Väsymys alkaa olla aika armotonta, mutta olo on muuten hiukan seesteisempi kuin ehkä koko raskauden aikana. Taitaa olla niin että nyt alkaa se itseensä käpertyminen, ja pinnassa olleet hermotkin hiukan rauhoittuvat. Sopivaan vuodenaikaan tulee tämä vaihe, lämpimät viltit, koti-illat kynttilänvalossa ja höyryävä teekupponen kun luonaavat mainiosti sekä omaan olotilaan että ulkona möyräävään sateeseen ja myrskyyn.
Tuesday, October 4, 2011
Kasvua ja kiristystä
Voisin tähän alkuun taas todeta että aika kuluu kuin siivillä, oli sitten hauskaa tai ei. No, hauskaa kai täällä on enimmäkseen ollutkin, joten ei ihmekään että kun katsahtaa kalenteriin alkaa hirvittää. Gradu on viime metreillä, kirjoitusvirheiden korjaus jäljellä ja se olis sitten siinä. Siis gradun osalta. Sitten olis vielä ne pienet extra jutut jotka olen tehokkaasti tähän asti tunkenut ajauksista jonnekin pölyiseen nurkkaan, mutta jotka nyt pitäisi sieltä kaivaa esiin ja hoitaa äkkiä pois alta - ja valmistua. Aikaa tähän tehtävään on epämääräiset yhdestä päivästä seitsemään viikkoon. Riippuen siitä milloin lapsi numero kaksi aikoo pyrkiä päivänvaloon. Uskokaa pois, olen vääntänyt tästä(kin) stressi-itkut. Onneksi esikko on niin huomaavainen tapaus että kävi riipimässä vessapaperia poikineen (koko rullan) äidin silmien kuivaamiseksi<3
Viime aikoina on tuntunut siltä, että tämä mahan asukas todella voi tulla koska vaan. Viimeisen viikon on supistuksia sadellut päivittäin. Harjoitussupistuksia joo, mutta sitten myös sellaisia jotka tuntuvat jo selässäkin ja saavat hengen hiukan salpaantumaan. Öisinkin olen herännyt muutamaan otteeseen epämukavaan oloon. Ja tuntuu siltä että tuolla alakerrassa tapahtuu jotain. Tähän varmasti vaikuttaa myös se että esikoinen on päättänyt alkaa pieneksi apinanpojaksi joka kannatuttaa itseään ihan joka paikkaan. Siis ihan joka paikkaan, vaikka metrin matkan. Ja vain äiti tuntuisi kelpaavan juhdaksi. Ja jos ei palvelu pelaa on tuloksena armoton gorillanraivo. Useimmiten valitsen pikku apinan ison gorillan sijaan, vaikka ei ehkä pitäisi. Saas nähdä mikä takiainen tämän nahan kätköistä kuoriutuu...
rv 34+1(neuvolan mukaan) tai 33+6 (omien laskelmien mukaan)
Napaparka. Linea negraa ei ole ainakaan vielä ilmaantunut. E:stä se kyllä lopulta ilmestyi, mutta ei ollut vielä näillä viikoilla hänestäkään esillä.
Vatsa alkaa olla aika komeasti tiellä jo, ja esimerkiksi jalkojen rasvauksen olen delegoinut armaalle miehelleni. Tekisi mieli pyytää palveluksia myös sukkien laitossa ja kenkien pukemisessa, mutta taitaisi olla sitten jo henkilökohtaisen avustajan paikka;) Kumarrella ei hirmuisesti huvita, se saa aikaan lihaskramppeja alavatsan venytetyissä lihasparoissa. Nukkuminen on nyt muutaman kuukauden kukkumisen jälkeen muuttunut ihanan syväksi. Sen keskeytti viime yönäkin vain esikoinen kolme kertaa, koira kerran oksentamalla alakerrassa matolle sekä oma pissahätä kaksi kertaa. Niin ja mahan kääntäminen käsiavuin kyljenvaihdon yhteydessä kertoja x :D Mutta niistä viis, sillä nyt nukahdan näiden välissä. Ennen valvoin koko loppuyön.
Nahkaa vauva venyttää oikein toden teolla, punkee päätä yhteen ilmansuuntaan, peppua toiseen ja jalkoja kolmanteen ja räpeltää jollain suunnalla vielä käsilläänkin. Kun kaikki nämä tapahtuvat samanaikaisesti on wow-faktori taattu, ja näkyy kauas. Myös sellaiset verkkaiset venytykset alkavat olla aika kivuliaita kun tyypillä on jo aika kovat luut ja voimaakin tuntuu löytyvän. Hikka pientä vaivaa usein päivässä, mutta ainakaan vielä ei ole ollut samanlaisia parin päivän mittaisia maratonhikkoja kuin esikoisella. Onneksi!
Eilisen stressi-itkaisuni (itkaisu siksi että se ei tyypillisestä tavasta poiketen kestänyt kuin muutaman minuutin ja dramatiikka loisti poissaolollaan) päätteeksi teimme myös makuuhuoneeseemme tilaa vauvan sängylle. Pian pitäisi myös hoitopöydän saapua kotiinsa lainapaikasta, ja sitten saan käydä läpi pienet vaatteet ja setviä sieltä nyt ainakin ne pienimmät ja sukupuolineutraaleimmat kaappiin. Esikoisellekin taisi tehdä hyvää nähdä että sille vauvalle äidin masussa on olemassa jokin paikkakin täällä kotona. Ainakin ensimmäisenä aamulla kävi läpi talon sängyt luetellen kenelle ne kuuluvat. Ilmeisesti vauvalla on sänky, hänellä itsellään on sänky ja isillä on sänky. Äidin sängyn olinpaikkaa ihmeteltiin hartaasti, missä sellainen on? Ehkäpä minua siksi huudellaan öisin niin ahkerasti, kun luullaan että seison yöt pitkät vartiossa portaikossa odottaen että jollakulla esiintyisi jokin tarve. Kun eihän minulla ole parempaa tekemistä, eikä sänkyä:)
Hankintoja pienelle ei ole kovin suuresti tehty, mutta olen kuitenkin tehnyt kunnianhimoisia suunnitelmia oikein kuvapostauksesta koskien niitä vähiä mitä on hankittu;)
Kyllä tämä kuulkaa vähiin käy ennen kuin loppuu!
Vatsa alkaa olla aika komeasti tiellä jo, ja esimerkiksi jalkojen rasvauksen olen delegoinut armaalle miehelleni. Tekisi mieli pyytää palveluksia myös sukkien laitossa ja kenkien pukemisessa, mutta taitaisi olla sitten jo henkilökohtaisen avustajan paikka;) Kumarrella ei hirmuisesti huvita, se saa aikaan lihaskramppeja alavatsan venytetyissä lihasparoissa. Nukkuminen on nyt muutaman kuukauden kukkumisen jälkeen muuttunut ihanan syväksi. Sen keskeytti viime yönäkin vain esikoinen kolme kertaa, koira kerran oksentamalla alakerrassa matolle sekä oma pissahätä kaksi kertaa. Niin ja mahan kääntäminen käsiavuin kyljenvaihdon yhteydessä kertoja x :D Mutta niistä viis, sillä nyt nukahdan näiden välissä. Ennen valvoin koko loppuyön.
Nahkaa vauva venyttää oikein toden teolla, punkee päätä yhteen ilmansuuntaan, peppua toiseen ja jalkoja kolmanteen ja räpeltää jollain suunnalla vielä käsilläänkin. Kun kaikki nämä tapahtuvat samanaikaisesti on wow-faktori taattu, ja näkyy kauas. Myös sellaiset verkkaiset venytykset alkavat olla aika kivuliaita kun tyypillä on jo aika kovat luut ja voimaakin tuntuu löytyvän. Hikka pientä vaivaa usein päivässä, mutta ainakaan vielä ei ole ollut samanlaisia parin päivän mittaisia maratonhikkoja kuin esikoisella. Onneksi!
Eilisen stressi-itkaisuni (itkaisu siksi että se ei tyypillisestä tavasta poiketen kestänyt kuin muutaman minuutin ja dramatiikka loisti poissaolollaan) päätteeksi teimme myös makuuhuoneeseemme tilaa vauvan sängylle. Pian pitäisi myös hoitopöydän saapua kotiinsa lainapaikasta, ja sitten saan käydä läpi pienet vaatteet ja setviä sieltä nyt ainakin ne pienimmät ja sukupuolineutraaleimmat kaappiin. Esikoisellekin taisi tehdä hyvää nähdä että sille vauvalle äidin masussa on olemassa jokin paikkakin täällä kotona. Ainakin ensimmäisenä aamulla kävi läpi talon sängyt luetellen kenelle ne kuuluvat. Ilmeisesti vauvalla on sänky, hänellä itsellään on sänky ja isillä on sänky. Äidin sängyn olinpaikkaa ihmeteltiin hartaasti, missä sellainen on? Ehkäpä minua siksi huudellaan öisin niin ahkerasti, kun luullaan että seison yöt pitkät vartiossa portaikossa odottaen että jollakulla esiintyisi jokin tarve. Kun eihän minulla ole parempaa tekemistä, eikä sänkyä:)
Hankintoja pienelle ei ole kovin suuresti tehty, mutta olen kuitenkin tehnyt kunnianhimoisia suunnitelmia oikein kuvapostauksesta koskien niitä vähiä mitä on hankittu;)
Kyllä tämä kuulkaa vähiin käy ennen kuin loppuu!
Friday, September 16, 2011
Uhmaa ja uniongelmia
Ensimmäistä lapsella ja toista äidillä - vai oliko se sittenkin toisinpäin?
Aina ei osaa oikein erottaa mikä johtaa mihinkin ja kummanko kohdalla, vai molempien. Esikon aloitettua päiväkodissa pitkän loman jälkeen, on uhma ponkaissut aivan uusiin atmosfääreihin, huutoa on riittänyt aamusta iltaan ja ihan joka asiasta. Ja minun väsynyt ja aikuismainen reaktioni on parin päivän jälkeen ollut samanlainen huuto takaisin. Ja siihen päälle oikein itkopotkuporaukset. Iltaisin lapsen vihdoinkin nukahdettua, puolentoistatunnin nukutuksen jälkeen, olen käyttänyt sen kuuluisan "oman aikani" joka nykyään on noin vartin mittainen, siihen että olen miehelle itkeä pillittänyt räkä poskella paskaa vanhemmuuttani. Joinain päivinä on tuntunut siltä ettei kellään muulla voi olla näin ihanaa jamahtavaa poikaa, joinain siltä ettei kenelläkään muulla varmaankaan ole ihan näin häiriintynyttä lasta. Eikä näin rankkaa lapsensa kanssa. Eikä kellään lapsiparalla taatusti ole näin tönttiä ja lapsellista äitiä.
Öisin kun uni on katkonaista, herään keskellä yötä ja valvon tuntikaupalla, ja itkeä poraan sitä että hulluus kolkuttelee ihan varmasti oven takana kun toinen lapsi on syntynyt. Sillä mitä muuta voisikaan tulla yhdistelmästä krooninen univelka, uhmainen esikoinen ja talven pimeys kuorrutettuna karmealla sisaruskateudella?
Kun sitten tilitin miehelleni tuntemuksia, oli hän ihan hölmistynyt. Muistelin karmeita vauva-aikoja, eikä hän tunnistanut kuvausta ollenkaan. Hänen muistissaan esikon vauva-aika oli ihanaa aikaa, meillä oli yhdessä kivaa seurata toisen kehitystä ja niin edelleen...minun muistini mukaan olin kroonisesti kärttyinen ja väsynyt, ja haudoin mielessäni kaikenlaisia pakenemisfantasioita. Muistan myös ajatelleeni että parisuhteemme on ihan ojan pohjalla, koska en vain enää halunnut mitään muuta elämältä kuin nukkua tai kuolla, tai kuitata sillä kuolemalla ne univelat.
Kuitenkin herää kysymys, muistanko minä asioista vain kaiken huonon, vai pääsikö mies niin hemmetin paljon vähemmällä että hän pystyi jopa nauttimaan rakkauden hedelmämme ensimmäisestä vuodesta? Jotenkin toivon että kyse olisi vain siitä että olin niin väsymyt että edes ne hyvät hetket eivät näin ensikättelyssä muistu mieleen, mutta ovat kuitenkin olemassa. Ja toivon etten tällä kertaa olisi niin väsynyt...
Tämän hetken tunnelmia kai voisi kuvailla sanat pelko ja väsymys. Ja kuitenkin odotan ihan hurjasti sitä tulevaa vauva-aikaa, pientä tuhisevaa kääröä, kaikkea sitä ihmettä mitä elämän alkuun kuuluu. Odotan sitä niin kovasti, ja kuitenkaan en ole tainnut vieläkään ihan tajuta että kohta hän on täällä. Ihan kohta, vain muutama hassu viikko ja meidän perheeseen kuuluu ihka uusi ihminen.
Jollain tavalla osaan ehkä kuitenkin odottaa jo todellista ihmistä, toisella tavalla kuin esikon kanssa. En pelkää sitä etteikö lapsi tuntuisi omalta, sillä tiedän että hän tekee niin, tekee niin jo nyt vatsassa myllätessään. En myöskään pelkää sitä etteikö rakkaus riittäisi, sillä se on jo nyt niin valtava näitä molempia pieniämme kohtaan.
Pelkään ehkä eniten sitä riitänkö minä fyysiseltä jaksamiseltani repeämään kahdelle lapselle. Pelkään sitä ettei meillä ole täällä ketään keneltä pyytää apua jos seinät kaatuvat päälle, yksin on selvittävä, hoitoapua ei ole saatavilla. Pelkään sitä että asetan pienelle esikolle liian kovia vaatimuksia, vaadin häneltä liiaksi enkä osaa antaa lohduttavaa syliä silloin kun hän sitä eniten tarvitsisi. Pelkään että jollain tavalla rikon pientä miestä ja mieltä sen myllerryksen keskellä minkä sisaruksen tuominen taloon aiheuttaa.
Toivon että kaikki pelkoni ovat turhia.
Aina ei osaa oikein erottaa mikä johtaa mihinkin ja kummanko kohdalla, vai molempien. Esikon aloitettua päiväkodissa pitkän loman jälkeen, on uhma ponkaissut aivan uusiin atmosfääreihin, huutoa on riittänyt aamusta iltaan ja ihan joka asiasta. Ja minun väsynyt ja aikuismainen reaktioni on parin päivän jälkeen ollut samanlainen huuto takaisin. Ja siihen päälle oikein itkopotkuporaukset. Iltaisin lapsen vihdoinkin nukahdettua, puolentoistatunnin nukutuksen jälkeen, olen käyttänyt sen kuuluisan "oman aikani" joka nykyään on noin vartin mittainen, siihen että olen miehelle itkeä pillittänyt räkä poskella paskaa vanhemmuuttani. Joinain päivinä on tuntunut siltä ettei kellään muulla voi olla näin ihanaa jamahtavaa poikaa, joinain siltä ettei kenelläkään muulla varmaankaan ole ihan näin häiriintynyttä lasta. Eikä näin rankkaa lapsensa kanssa. Eikä kellään lapsiparalla taatusti ole näin tönttiä ja lapsellista äitiä.
Öisin kun uni on katkonaista, herään keskellä yötä ja valvon tuntikaupalla, ja itkeä poraan sitä että hulluus kolkuttelee ihan varmasti oven takana kun toinen lapsi on syntynyt. Sillä mitä muuta voisikaan tulla yhdistelmästä krooninen univelka, uhmainen esikoinen ja talven pimeys kuorrutettuna karmealla sisaruskateudella?
Kun sitten tilitin miehelleni tuntemuksia, oli hän ihan hölmistynyt. Muistelin karmeita vauva-aikoja, eikä hän tunnistanut kuvausta ollenkaan. Hänen muistissaan esikon vauva-aika oli ihanaa aikaa, meillä oli yhdessä kivaa seurata toisen kehitystä ja niin edelleen...minun muistini mukaan olin kroonisesti kärttyinen ja väsynyt, ja haudoin mielessäni kaikenlaisia pakenemisfantasioita. Muistan myös ajatelleeni että parisuhteemme on ihan ojan pohjalla, koska en vain enää halunnut mitään muuta elämältä kuin nukkua tai kuolla, tai kuitata sillä kuolemalla ne univelat.
Kuitenkin herää kysymys, muistanko minä asioista vain kaiken huonon, vai pääsikö mies niin hemmetin paljon vähemmällä että hän pystyi jopa nauttimaan rakkauden hedelmämme ensimmäisestä vuodesta? Jotenkin toivon että kyse olisi vain siitä että olin niin väsymyt että edes ne hyvät hetket eivät näin ensikättelyssä muistu mieleen, mutta ovat kuitenkin olemassa. Ja toivon etten tällä kertaa olisi niin väsynyt...
Tämän hetken tunnelmia kai voisi kuvailla sanat pelko ja väsymys. Ja kuitenkin odotan ihan hurjasti sitä tulevaa vauva-aikaa, pientä tuhisevaa kääröä, kaikkea sitä ihmettä mitä elämän alkuun kuuluu. Odotan sitä niin kovasti, ja kuitenkaan en ole tainnut vieläkään ihan tajuta että kohta hän on täällä. Ihan kohta, vain muutama hassu viikko ja meidän perheeseen kuuluu ihka uusi ihminen.
Jollain tavalla osaan ehkä kuitenkin odottaa jo todellista ihmistä, toisella tavalla kuin esikon kanssa. En pelkää sitä etteikö lapsi tuntuisi omalta, sillä tiedän että hän tekee niin, tekee niin jo nyt vatsassa myllätessään. En myöskään pelkää sitä etteikö rakkaus riittäisi, sillä se on jo nyt niin valtava näitä molempia pieniämme kohtaan.
Pelkään ehkä eniten sitä riitänkö minä fyysiseltä jaksamiseltani repeämään kahdelle lapselle. Pelkään sitä ettei meillä ole täällä ketään keneltä pyytää apua jos seinät kaatuvat päälle, yksin on selvittävä, hoitoapua ei ole saatavilla. Pelkään sitä että asetan pienelle esikolle liian kovia vaatimuksia, vaadin häneltä liiaksi enkä osaa antaa lohduttavaa syliä silloin kun hän sitä eniten tarvitsisi. Pelkään että jollain tavalla rikon pientä miestä ja mieltä sen myllerryksen keskellä minkä sisaruksen tuominen taloon aiheuttaa.
Toivon että kaikki pelkoni ovat turhia.
Friday, September 9, 2011
Ryppynaama
Esikoisen kanssa loikoiltiin sängyllä ja katseltiin kirjaa jossa on kuvia vauvan kehityksestä sikiöajalta ja lopulta ihan syntymästä. Sanoin pojalle että "katsopas,tuollainen ruttunaama sieltä sitten syntyi. Tuollainen sinäkin olit silloin kun synnyit, pieni vauva". Poika katseli kuvaa hetken, kääntyi minuun päin, siveli poskeani ja sanoi "siinä ryppynaama".
Monday, September 5, 2011
Masukuva ja kuulumisia
Pitkästä aikaa linjoilla. Kesän viimeiset lomailut on nyt takana, samoin kuin useampi tuhat kilometriä. Monta upeaa juhlaa, monta tärkeää yhteistä hetkeä perheen kanssa, paljon sukulointia ja minun osaltani aivan uskomaton määrä ailahtelevia tunteita ja yhtäkkistä poraamista. Mistä nämä kaikki kyyneleet oikein tulee? Tunteikasta hommaa tämä raskaana olo.
Laskurin mukaan ihan pian on jo kolmaskymmeneskin raskausviikko täyttynyt, ja minulle alkaa vasta nyt valjeta kuinka lyhyt aika tämä odotus onkaan. Ja että vauva on oikeasti tulossa. Hidas sytytys? Pikkuhiljaa alkaa puskea stressi kaikesta mitä pitäisi vielä ehtiä ennen vauvan syntymää. Jostain syystä myös aivan uudenlaiset pelot ovat nousseet pintaan - pelkään suhteellisen paljon tämän lapsen ennenaikaista syntymää. Mitään varsinaista syytä pelkoon ei kai ole, ei edes supistele mitenkään erikoisesti, mutta jotenkin vain on sellainen tunne ettei tämä lapsi välttämättä majaile sisuksissani loppuun asti.
Tuntuu että olisi paljon kirjoitettavaa ja ajatukset risteilevät tulevassa jo enenevässä määrin, mutta samanaikaisesti tekemättömien asioiden lista tuntuu vain pitenevän, jolloin aikaa blogin päivittämiseen ei muka ole. No ehkä sitten ihan loppuvaiheessa...
Tässä kuitenkin, vihdoinkin, uutta kuvaa vauvan asuinsijoista!
Laskurin mukaan ihan pian on jo kolmaskymmeneskin raskausviikko täyttynyt, ja minulle alkaa vasta nyt valjeta kuinka lyhyt aika tämä odotus onkaan. Ja että vauva on oikeasti tulossa. Hidas sytytys? Pikkuhiljaa alkaa puskea stressi kaikesta mitä pitäisi vielä ehtiä ennen vauvan syntymää. Jostain syystä myös aivan uudenlaiset pelot ovat nousseet pintaan - pelkään suhteellisen paljon tämän lapsen ennenaikaista syntymää. Mitään varsinaista syytä pelkoon ei kai ole, ei edes supistele mitenkään erikoisesti, mutta jotenkin vain on sellainen tunne ettei tämä lapsi välttämättä majaile sisuksissani loppuun asti.
Tuntuu että olisi paljon kirjoitettavaa ja ajatukset risteilevät tulevassa jo enenevässä määrin, mutta samanaikaisesti tekemättömien asioiden lista tuntuu vain pitenevän, jolloin aikaa blogin päivittämiseen ei muka ole. No ehkä sitten ihan loppuvaiheessa...
Tässä kuitenkin, vihdoinkin, uutta kuvaa vauvan asuinsijoista!
rv 29+5, neuvolan mukaan tasan 30+0
Kyllä tuon kantaminen alkaa jo tuntua. Tai ei oikeastaan sen kantaminen vaan lähinnä kumartelu ja esikoisen kantaminen tuon lisäksi. Etenkin reissatessa lapsen kanssa yksin, oli hetkiä jolloin teki mieli itkeä. Meidän esikko kun ei rattaissa suostu oikein istumaan, ja matkaillessa nyt ei muutenkaan kaikkiin ahtaimpiin paikkoihin saa rattaita mukaan. Napa alkaa olla jo äärirajoillaan, mummikin sääli sitä jo:D
Vauva on kovin liikkuvaista sorttia tätä nykyä, ja etenkin yöaikaan voivat cembalot olla vauhdikkaat. Nautin kuitenkin näistä liikkeistä suuresti. Mieskin kehotteli eilen nauttimaan, kun eihn sitä tiedä jos tämä on viimeinen kerta. Tietysti näin voi olla, mutta minulla on suuria vaikeuksia sopeutua ajatukseen "vain" kahdesta lapsesta. Huolimatta siitä että ensimmäisen kolmanneksen aikana totesin useaan otteeseen etten enää koskaan halua olla tässä siunatussa tilassa:) No aika ja kokemus kai näyttävät miten asian laita on, mitään emme ole lyöneet lukkoon.
Nyt esikko kiljuu minua avuksi autonkorjaamishommiin, joten täytyypi rientää.
Monday, August 15, 2011
voi kurjuus
Itsesäälissä ja hiessä kylpeminen on kuulunut minun ja esikon ohjelmaan nyt jo neljän, ei kun siis viiden päivän ajan, kyllä ottaa aivoon. Meille iski jokin kesäflunssa johon näyttää kuuluvan muun muassa seuraavia asioita; silmätulehdus, korvatulehdus, yskä, nuha, kuume, kurkkukipu, lihassäryt, kolmen päivän lihaskrampit jolloin olo on kuin sydänkohtauksen saaneella, jatkuva hikoilu, surkeat yöunet ja nyt, kuin loppuhuipennukseksi karmea kipu keuhkoissa. Ja tietenkään mitään lääkettä eikä lihasrelaksanttia saa ottaa, ja panadol nyt on mikä on. Positiivisia säteitä asiaan luo se ettei lapsiparka saanut muuta kuin silmätulehduksen, pienen yskän ja parin päivän väsymyksen, minä vedin suurimman osan kuormasta. Ja se että suurin osa pahimmasta sairastelusta ajoittui viikonloppuun, jolloin mies oli kotona huolehtimassa meistä.
Tähän voisin aavistuksen tuohtuneena todeta että tulipahan taas tavattua miehen veljen perhettä. Miltei poikkeuksetta, vuodenajasta riippumatta, heidät tavattuamme olemme saaneet sairastaa viikon verran. Heistä on aina joku kipeänä (kolme lasta), eikä siellä tunnuta tuolle paranemiselle saatikka varoajoille annettavan paljon painoarvoa. Niistä ei yleensä myöskään muisteta kertoa ennen kuin ollaan jo samassa tilassa, tyyliin "ai niin, me ollaan muuten kaikki oltu oksennustaudissa vuorotellen, mutta hei, ei hätää nuorin oksensi eilen illalla viimeisen kerran joten tänään voidaan jo hyvin!". Nytkin todettiin yhteisen mökkireissun ekana iltana, sen jälkeen kun lapset olivat jakaneet iltasuukkoja toisilleen ja aikuisille:" A on muuten hiukan nuhainen, ja V vaikuttaa hiukan kurkkukipuiselta. Ja vitsit että mulla oli kamala kurkkukipu kaksi viikkoa, ja siis niin vetämätön olo, särkylääkkeiden ja konjakkitujausten avulla pärjäsin. P on meistä ainut joka ei ole vielä ollut kipeä."
No, arvatkaas mitä, P on nyt myös kipeä. Ja ilmeisesti minun kurkkuni on vielä ainakin viikon kipeä, harmi vaan etten voi ottaa tähän mitään kunnon särkylääkkeitä ja konjakkia parannukseksi, koska olen RASKAANA. Ja perskuta, ei kai tähän paljon muuta voi todeta. Paitsi hei joo, meidän sänky meni rikki ja nyt on jo viikon päivät nukuttu sohvalla, koskapa se sänky mikä me halutaan ei vaan tule sinne huonekaluliikkeeseen vaikka sen piti tulla viimeistään viikonlopun aikana. Ja kun makuuasento on vasen tai oikea kylki, tyynyt on jostain helvetin esikartanosta, flunssan lihaskrampit päällä ja öisin heräilevä lapsi nukkuu yläkerrassa omassa sängyssään ( kun sohva jolla me nukumme on alakerrassa), voitte kuvitella että sohvalla nukkuminen tuskanhiestä märkänä kun maailman karvaisin koira on valinnut sinut unikaverikseen, ei täytä haaveitani levosta. Ja sitten jos kivuiltaan sattuukin saamaan unta jota kukaan muu ei häiritse, kerääntyy kurkkuun limaa joka pakottaa yskimään keuhkot pihalle, ja sitten taas haetaan unihiekkaa. Kyllä nyt tarvittaisiin jotain piristystä. Niinkun vaikka lottovoitto. Tai terve olo.
Vauva on ollut ilmeisesti jatkuvasta levosta hämmennyksissä, sillä nonstop jumppaa jatkui kaksi päivää, ja se oli ihan oikeasti tauotonta, öisinkin jatkuvaa. Nyt ilmeisesti toivutaan siitä zumba-maratonista, sillä hiljasta on. Haluaisin laittaa uuden masukuvan, sillä kasvu on aika selkeää, mutta jonkun pitäisi ensin ottaa se kuva, joten saattaa kestää vielä hetkisen. Ehkä ensi vuonna.
Jahhah, nyt esikkoparkakin yskii keuhkojaan pihalle.
Terveisin hoitsu pirtsakka rv 26+5
p.s. jouduin luntata blogin laskurista raskausviikotkin. surkeaa.
Tähän voisin aavistuksen tuohtuneena todeta että tulipahan taas tavattua miehen veljen perhettä. Miltei poikkeuksetta, vuodenajasta riippumatta, heidät tavattuamme olemme saaneet sairastaa viikon verran. Heistä on aina joku kipeänä (kolme lasta), eikä siellä tunnuta tuolle paranemiselle saatikka varoajoille annettavan paljon painoarvoa. Niistä ei yleensä myöskään muisteta kertoa ennen kuin ollaan jo samassa tilassa, tyyliin "ai niin, me ollaan muuten kaikki oltu oksennustaudissa vuorotellen, mutta hei, ei hätää nuorin oksensi eilen illalla viimeisen kerran joten tänään voidaan jo hyvin!". Nytkin todettiin yhteisen mökkireissun ekana iltana, sen jälkeen kun lapset olivat jakaneet iltasuukkoja toisilleen ja aikuisille:" A on muuten hiukan nuhainen, ja V vaikuttaa hiukan kurkkukipuiselta. Ja vitsit että mulla oli kamala kurkkukipu kaksi viikkoa, ja siis niin vetämätön olo, särkylääkkeiden ja konjakkitujausten avulla pärjäsin. P on meistä ainut joka ei ole vielä ollut kipeä."
No, arvatkaas mitä, P on nyt myös kipeä. Ja ilmeisesti minun kurkkuni on vielä ainakin viikon kipeä, harmi vaan etten voi ottaa tähän mitään kunnon särkylääkkeitä ja konjakkia parannukseksi, koska olen RASKAANA. Ja perskuta, ei kai tähän paljon muuta voi todeta. Paitsi hei joo, meidän sänky meni rikki ja nyt on jo viikon päivät nukuttu sohvalla, koskapa se sänky mikä me halutaan ei vaan tule sinne huonekaluliikkeeseen vaikka sen piti tulla viimeistään viikonlopun aikana. Ja kun makuuasento on vasen tai oikea kylki, tyynyt on jostain helvetin esikartanosta, flunssan lihaskrampit päällä ja öisin heräilevä lapsi nukkuu yläkerrassa omassa sängyssään ( kun sohva jolla me nukumme on alakerrassa), voitte kuvitella että sohvalla nukkuminen tuskanhiestä märkänä kun maailman karvaisin koira on valinnut sinut unikaverikseen, ei täytä haaveitani levosta. Ja sitten jos kivuiltaan sattuukin saamaan unta jota kukaan muu ei häiritse, kerääntyy kurkkuun limaa joka pakottaa yskimään keuhkot pihalle, ja sitten taas haetaan unihiekkaa. Kyllä nyt tarvittaisiin jotain piristystä. Niinkun vaikka lottovoitto. Tai terve olo.
Vauva on ollut ilmeisesti jatkuvasta levosta hämmennyksissä, sillä nonstop jumppaa jatkui kaksi päivää, ja se oli ihan oikeasti tauotonta, öisinkin jatkuvaa. Nyt ilmeisesti toivutaan siitä zumba-maratonista, sillä hiljasta on. Haluaisin laittaa uuden masukuvan, sillä kasvu on aika selkeää, mutta jonkun pitäisi ensin ottaa se kuva, joten saattaa kestää vielä hetkisen. Ehkä ensi vuonna.
Jahhah, nyt esikkoparkakin yskii keuhkojaan pihalle.
Terveisin hoitsu pirtsakka rv 26+5
p.s. jouduin luntata blogin laskurista raskausviikotkin. surkeaa.
Tuesday, August 2, 2011
Neuvolointia
Pitkästä aikaa tuli tänään käytyä neuvolassa, melkein kymmenen viikkoa tässä välissä hurahti! Esikkokin oli mukana ja viihtyi vallan mainiosti, käyttäytyen erinomaisesti. Harvinaista herkkua tälle kesälle rasavilliltä;)
Normitädin sijasta paikalla oli sijainen, ihan mukava täti tämäkin. Pissa oli puhdas, painokin ilmeisesti hyvä kun ei ainakaan noottia tullut. Lisäystä alusta on nyt 5,5 kiloa, omaankin korvaa kuulostaa ihan hyvältä. Verenpaineet olivat kelpoisat 108/66, kohdunpohjan korkeus 21,5, ihan piirun verran keskikäyrän alapuolella. Vauvan liikkeet kahdella plussalla kun vatsanahkakin aaltoili sydänääniä kuunneltaessa, jotka jumpsuttivat 135. Kun täti kehotti hyppäämään laverille äänien kuuntelua varten, alkoi esikko riisua omia lappuhaalareitaan valmiina tositoimiin, tottunut neuvolavieras;D
Labraan sain lähetteen verenkuvaa varten, tarkistetaan se hemoglobiini kun kerran väsymys on yhä edelleen aika kiitettävää. Hiukan ihmetytti, kun täti totesi että et sitten käynyt siellä sokerirasituksessa. Sanoin että en kun ei silloin kymmenen viikon takaisella käynnillä ole ollut mitään puhetta...mutta että olin kyllä ajatellut että siellä olisi hyvä käydä. Täti siihen sitten totesi ettei minulla ole mitään syytä mennä, koska bmi on hyvä, sukurasitetta ei ole ja edellinen lapsi on ollut sopivan kokoinen. Ilmeisesti tämä tänään taas vuodella noussut ikänumero ei vaikuta asiaan enää tätä nykyä!? Viimeksi kun se että olin alle 25, oli yksi syy siihen ettei sokerirasitukseen tarvinnut mennä. Ota noista nyt sitten selvää.
Papereitakin kertyi aimo nippu mukaan, muun muassa kela-paperit ja synnytyssairaalan esitietolomake. Jösses sentäs, nytkö sitä pakkausta jo saa hakea, ja nytkö jo pitäisi jotkin nimet olla keksittyinä? Paniikkipaniikkipaniikki. Edellisellä kerralla kyseisen esitietolomakkeen täyttö sai aikaan päätöksen vihille astelemisesta. Kaksi viikkoa myöhemmin olin jo vihitty vaimo ja lomakkeen sai täyttää yhteisellä sukunimellä<3 Mitäköhän jännää sitä
tähän keksisi?;)
No joo, ehkä tarpeeksi jännäystä tälle kesälle oli kun pikkuveli asteli vihille viime viikolla. Enpä olisi uskonut että niin paljon voi toisen puolesta stressata, jännittää ja tunteilla. Tuntuikohan meidän naimisiinmeno samalta heille, vai onko isosisko aina vaan isosisko, vaikka voissa paistaisi? Ja miten järkyttävää mahtaa olla se hetki kun oma lapsi menee naimisiin, mää en kestä, porun määrä on silloin varmaan aivan tolkuton!
Mutta nyt, kun laps on vielä päiväunilla, aion aloittaa projektin lastenhuoneen nojatuolin uudelleen verhous. Hohhoijaa, jos lopputulos ei ole ihan karmeimmasta päästä, saattaa siitä eksyä tännekin kuva.
Normitädin sijasta paikalla oli sijainen, ihan mukava täti tämäkin. Pissa oli puhdas, painokin ilmeisesti hyvä kun ei ainakaan noottia tullut. Lisäystä alusta on nyt 5,5 kiloa, omaankin korvaa kuulostaa ihan hyvältä. Verenpaineet olivat kelpoisat 108/66, kohdunpohjan korkeus 21,5, ihan piirun verran keskikäyrän alapuolella. Vauvan liikkeet kahdella plussalla kun vatsanahkakin aaltoili sydänääniä kuunneltaessa, jotka jumpsuttivat 135. Kun täti kehotti hyppäämään laverille äänien kuuntelua varten, alkoi esikko riisua omia lappuhaalareitaan valmiina tositoimiin, tottunut neuvolavieras;D
Labraan sain lähetteen verenkuvaa varten, tarkistetaan se hemoglobiini kun kerran väsymys on yhä edelleen aika kiitettävää. Hiukan ihmetytti, kun täti totesi että et sitten käynyt siellä sokerirasituksessa. Sanoin että en kun ei silloin kymmenen viikon takaisella käynnillä ole ollut mitään puhetta...mutta että olin kyllä ajatellut että siellä olisi hyvä käydä. Täti siihen sitten totesi ettei minulla ole mitään syytä mennä, koska bmi on hyvä, sukurasitetta ei ole ja edellinen lapsi on ollut sopivan kokoinen. Ilmeisesti tämä tänään taas vuodella noussut ikänumero ei vaikuta asiaan enää tätä nykyä!? Viimeksi kun se että olin alle 25, oli yksi syy siihen ettei sokerirasitukseen tarvinnut mennä. Ota noista nyt sitten selvää.
Papereitakin kertyi aimo nippu mukaan, muun muassa kela-paperit ja synnytyssairaalan esitietolomake. Jösses sentäs, nytkö sitä pakkausta jo saa hakea, ja nytkö jo pitäisi jotkin nimet olla keksittyinä? Paniikkipaniikkipaniikki. Edellisellä kerralla kyseisen esitietolomakkeen täyttö sai aikaan päätöksen vihille astelemisesta. Kaksi viikkoa myöhemmin olin jo vihitty vaimo ja lomakkeen sai täyttää yhteisellä sukunimellä<3 Mitäköhän jännää sitä
tähän keksisi?;)
No joo, ehkä tarpeeksi jännäystä tälle kesälle oli kun pikkuveli asteli vihille viime viikolla. Enpä olisi uskonut että niin paljon voi toisen puolesta stressata, jännittää ja tunteilla. Tuntuikohan meidän naimisiinmeno samalta heille, vai onko isosisko aina vaan isosisko, vaikka voissa paistaisi? Ja miten järkyttävää mahtaa olla se hetki kun oma lapsi menee naimisiin, mää en kestä, porun määrä on silloin varmaan aivan tolkuton!
Mutta nyt, kun laps on vielä päiväunilla, aion aloittaa projektin lastenhuoneen nojatuolin uudelleen verhous. Hohhoijaa, jos lopputulos ei ole ihan karmeimmasta päästä, saattaa siitä eksyä tännekin kuva.
Thursday, July 21, 2011
Pieni potkija!
Halusin vain kertoa teillekin että meidän pieni vauva potkii tätä nykyä kuin villipeto! Hiljaisuudesta ei ole enää tietoakaan, vaan öisinkin herään palleron jumppaukseen. Ulospäinhän liikkeet ovat tuntuneet jo aika monen viikon ajan, ja nyt ne myös näkyvät kohoumina ja vatsanahan aaltoiluna. Ihanaa! On hullua että alien tyyppiset kohtaukset herättävät minussa syvää ihastusta ja rakkausaaltoilua:D
Viime yönä myös heräsin siihen että minua tökittiin sisäpuolelta napaan, ja jokaisella tökkäisyllä kuului napsahdus, niin kuin pieni kupla poksahtaisi. Mitä ihmettä se voi olla? Ääni oli ihan selkeä. Kokemuksia?
Viime yönä myös heräsin siihen että minua tökittiin sisäpuolelta napaan, ja jokaisella tökkäisyllä kuului napsahdus, niin kuin pieni kupla poksahtaisi. Mitä ihmettä se voi olla? Ääni oli ihan selkeä. Kokemuksia?
Thursday, July 14, 2011
Hiljaisuus
Haluamisesta ja mieliteoista huolimatta olen nyt kovin hiljainen, vastaamatta jäävät kommentit ja kommentoimatta muiden blogit. Uusia kirjoituksia ei tule vaikka kirjoitettavaa olisi kuinka. Harmittavaa, mutta väsymys on ottanut minusta ylivallan.
Kun aamulla herään olen jo valmiiksi väsynyt, väsymys jatkuu yltyen pahoinvoinniksi kunnes vihdoin saamme mennä päiväunille pojan kanssa. Useimpina päivinä nukun yhtä pitkään kuin hänkin, noin kaksi ja puoli tuntia. Sen jälkeen pahoinvointi on hellittänyt ja virtaa voi riittää johonkin, kunnes taas neljän-viiden paikkeilla alkaa väsyttää niin armottomasti että voi ihan valehtelematta nukahtaa pystyyn. Rappuja en jaksa kiivetä, kroppa on voimaton ja hengästyttää ihan armottomasti.
Päivään mahtuu siis vain muutama hassu tunti joiden aikana voin tehdä jotakin, ja se kuluukin sitten ruoanlaittoon, koiran ulkoilutukseen, pojan kanssa ulkoiluun - ja hups se menikin jo! Voitte varmaan kuvitella meidän kodin tilan.
Uskon vakaasti että kyse on aivan luvattoman alhaisesta hemoglobiinista, mutta olen niin väsynyt etten saa varattua terkalle aikaa mittaukseen. E:n odotuksessa hemppa pääsi alle
satasen muistaakseni juuri näihin aikoihin, eikä meinannut sieltä millään nousta. Enkä ollut silloin lähimainkaan näin väsynyt. Tämä on jotain ihan ylimaallista.
Joten pahoin pelkään että nyt todella arvot ovat ihan päin prinkkalaa, joten aloitin ominpäin lisäraudan, toivottavasti pian helppais. Yhtenä aamuna itkeskelin jo, että miten ikinä jaksan kahden lapsen kanssa kun olen jo valmiiksi näin väsynyt, ja silloin toinen vielä pitää öisin hereilläkin. Valmistautuminen siihen tulevaan vuoden koomaan tuntuu ajatuksena painajaismaiselta.
Nyt ollaan kuitenkin lähdössä merille. Loma, ihanaa, mutta huhheijaa mitä tuo unettava meri-ilma saakaan aikaan?:)
Kuullaan taas kun jaksetaan!
Kun aamulla herään olen jo valmiiksi väsynyt, väsymys jatkuu yltyen pahoinvoinniksi kunnes vihdoin saamme mennä päiväunille pojan kanssa. Useimpina päivinä nukun yhtä pitkään kuin hänkin, noin kaksi ja puoli tuntia. Sen jälkeen pahoinvointi on hellittänyt ja virtaa voi riittää johonkin, kunnes taas neljän-viiden paikkeilla alkaa väsyttää niin armottomasti että voi ihan valehtelematta nukahtaa pystyyn. Rappuja en jaksa kiivetä, kroppa on voimaton ja hengästyttää ihan armottomasti.
Päivään mahtuu siis vain muutama hassu tunti joiden aikana voin tehdä jotakin, ja se kuluukin sitten ruoanlaittoon, koiran ulkoilutukseen, pojan kanssa ulkoiluun - ja hups se menikin jo! Voitte varmaan kuvitella meidän kodin tilan.
Uskon vakaasti että kyse on aivan luvattoman alhaisesta hemoglobiinista, mutta olen niin väsynyt etten saa varattua terkalle aikaa mittaukseen. E:n odotuksessa hemppa pääsi alle
satasen muistaakseni juuri näihin aikoihin, eikä meinannut sieltä millään nousta. Enkä ollut silloin lähimainkaan näin väsynyt. Tämä on jotain ihan ylimaallista.
Joten pahoin pelkään että nyt todella arvot ovat ihan päin prinkkalaa, joten aloitin ominpäin lisäraudan, toivottavasti pian helppais. Yhtenä aamuna itkeskelin jo, että miten ikinä jaksan kahden lapsen kanssa kun olen jo valmiiksi näin väsynyt, ja silloin toinen vielä pitää öisin hereilläkin. Valmistautuminen siihen tulevaan vuoden koomaan tuntuu ajatuksena painajaismaiselta.
Nyt ollaan kuitenkin lähdössä merille. Loma, ihanaa, mutta huhheijaa mitä tuo unettava meri-ilma saakaan aikaan?:)
Kuullaan taas kun jaksetaan!
Friday, July 8, 2011
Rakenneultra
Hiukan jännitetty rakenneultra on nyt takanapäin. Sitä ehdittiin jännittää hiukan , mutta ei lainkaan samassa mittakaavassa kuin aikoinaan, sillä kummasti tuo jo mahan tällä puolella oleva yksilö pitää liikenteessä ja ajatukset tässä hetkessä. Mahan sisäinen yksilö taas muistuttaa itsestään ja elossaolostaan iltaisin, kun viimein ehtii lysähtää sohvaan muutamaksi vartiksi ennen aivan liian myöhäistä nukkumaanmenoa. Nuo iltaiset muistutukset kuitenkin pitivät pahimmat kauhut loitolla.
D-dayna veljeni morsiamineen saapui lapsenvahdiksi, jotta pääsimme miehen kanssa molemmat ultraan. Olin nimittäin siinä käsityksessä ettei ultraustilanteisiin saa tuoda lapsia. Mutta jo odotustilassa ollessamme kaksi pariskuntaa meni ultraushuoneisiin pienten taaperoiden kera. Että kaipa olin sitten väärässä, ja sitten harmittelinkin että olisihan se saattanut esikollekin olla kiva kokemus nähdä vauva ruudulta. Mutta toisaalta, jos jotain olisi ollut pielessä, en olisi halunnut että esikko on paikalla, ja voihan olla että hän ei olisi jaksanut keskittyä ja ultraus olisi mennyt mieheltä ohi.
Kaikki oli siis hienosti. Rakenteet kohdillaan ja näkyvissä. Vauva näytti pullukammalta kuin isoveljensä aikoinaan, mutta oli muutamia päiviä kasvussa jäljessä lasketusta ajasta, ei kuitenkaan niin että sitä olisi lähdetty muuttamaan tai että olisi syytä huoleen. Sukupuolta emme halunneet tietää, vaikka täti sitä kyselikin. Olo ultran jälkeen oli kovinkin onnellinen ja rakkaudentäyteinen<3
Kotiovella vastassa oli esikko kysyen "mamma katsoo vauvaa?" Olin ennen lähtöä selventänyt että käymme katsomassa vauvaa, että sillä on kaikki kunnossa. Hän oli selkeästi odottanut meitä asia mielessään ja halusi heti katsella kuvia. Masua hän käy silloin tällöin taputtelemassa ja toteamassa mamman masu, E:n vauva.
Tämä raskaus tuntuu etenevän hurjaa vauhtia. Vaivoja ei juurikaan ole, toisinaan pahoinvointi nostaa päätään ja kokonaiset päivätkin voivat olla vain pahaa oloa, allergiat ovat huipussaan lääkityksestä huolimatta ja se tekee olon tukalaksi ja selkä on esikon kantamisesta ja kropan muuttuneesta painopisteestä sekä monotonisista nukkumisasennoista johtuen ihan juntturalla, ja vanha ligamenttiongelma muljahtelee paikalleen ja pois koko ajan. Niin, ja toinen polvi on jostain syytä päättänyt alkaa yliliikkuvaksi ja etenkin öisin muljahtelee yli liikeratojensa ikävästi. Löystyneet paikatko syynä? Tiedä häntä.
No niin no olihan noita näemmä kun listaa, mutta olo on silti aivan mainio. Jaksan hyvin vielä juosta veljen karanneen koiran tai meidän karanneen pojan perässä, jonkin sortin imurointihulluus on iskenyt minuun ja sitäkin toimintoa suoritan useasti viikossa. Eikä yhden yhtä harjoitussupparia ole vielä edes ilmaantunut! E:tä odottaessa niitä tuli koiraa hissuksiin ulkoiluttaessa jo rv 16 alkaen,ja imurointi loppui osaltani jo hiukan ennen puoltaväliä. Eli vaikka itsestä tuntuu että on kehnommassa kunnossa kuin esikoista odottaessa, eikä liikuntaan nyt tunnu olevan aikaa, olen ilmeisesti nyt kuitenkin kestävämpi kuin silloin. Tai sitten paikat on vaan niin venyneet ja rupsahtaneet jo, ettei ne jaksa laittaa hanttiin samaan malliin enää:P
No, sama se mikä syy, kunhan vain jaksaa ja voi hyvin.
Hiukan olen nyt alkanut pelätä raskausdiabetesta, vaikken oikein tiedä sen anatomiasta mitään. Olen yhtäkkiä saanut monen monta kiloa lisäpainoa, ja ruokavalioni on ihan pyllystä. Tai siis syön kyllä ihan hyvin, mutta herkuttelen siihen päälle ihan järjettömästi ja nyt siis kauhistuttaa. Haluaisin päästä neuvolaan jo pikku hiljaa juttelemaan asiasta, ja saada tietooni koska sinne sokerirasitukseen mennään. Edellisessä odotuksessa en siis hyvien arvojen, alhaisen painon ja iän vuoksi käynyt rasituksessa ollenkaan, joten en edes tiedä mitä odottaa, saatikka koska kyseinen rasitus olisi syytä tehdä. Mutta kun kokonaisuudessaan toinen ja siis edellinen neuvola on ollut rv 17, ja seuraavaan on vielä kolme viikkoa aikaa! Kuinka usein te olette toisessa raskaudessa käyneet neuvolassa? Entä neuvolalääkärillä? Neuvolalääkäriä en ole kohdannut tässä raskaudessa vielä kertaakaan. Hiukan mietityttää että onkohan mun tätini siellä unhoittanut jotain.
Kaikenkaikkiaan täällä kuitenkin nautitaan kesästä ja raskaudesta täysin rinnoin (ei pelkästään kielikuva), on tämä vaan ihanaa!:D
D-dayna veljeni morsiamineen saapui lapsenvahdiksi, jotta pääsimme miehen kanssa molemmat ultraan. Olin nimittäin siinä käsityksessä ettei ultraustilanteisiin saa tuoda lapsia. Mutta jo odotustilassa ollessamme kaksi pariskuntaa meni ultraushuoneisiin pienten taaperoiden kera. Että kaipa olin sitten väärässä, ja sitten harmittelinkin että olisihan se saattanut esikollekin olla kiva kokemus nähdä vauva ruudulta. Mutta toisaalta, jos jotain olisi ollut pielessä, en olisi halunnut että esikko on paikalla, ja voihan olla että hän ei olisi jaksanut keskittyä ja ultraus olisi mennyt mieheltä ohi.
Kaikki oli siis hienosti. Rakenteet kohdillaan ja näkyvissä. Vauva näytti pullukammalta kuin isoveljensä aikoinaan, mutta oli muutamia päiviä kasvussa jäljessä lasketusta ajasta, ei kuitenkaan niin että sitä olisi lähdetty muuttamaan tai että olisi syytä huoleen. Sukupuolta emme halunneet tietää, vaikka täti sitä kyselikin. Olo ultran jälkeen oli kovinkin onnellinen ja rakkaudentäyteinen<3
Kotiovella vastassa oli esikko kysyen "mamma katsoo vauvaa?" Olin ennen lähtöä selventänyt että käymme katsomassa vauvaa, että sillä on kaikki kunnossa. Hän oli selkeästi odottanut meitä asia mielessään ja halusi heti katsella kuvia. Masua hän käy silloin tällöin taputtelemassa ja toteamassa mamman masu, E:n vauva.
Tämä raskaus tuntuu etenevän hurjaa vauhtia. Vaivoja ei juurikaan ole, toisinaan pahoinvointi nostaa päätään ja kokonaiset päivätkin voivat olla vain pahaa oloa, allergiat ovat huipussaan lääkityksestä huolimatta ja se tekee olon tukalaksi ja selkä on esikon kantamisesta ja kropan muuttuneesta painopisteestä sekä monotonisista nukkumisasennoista johtuen ihan juntturalla, ja vanha ligamenttiongelma muljahtelee paikalleen ja pois koko ajan. Niin, ja toinen polvi on jostain syytä päättänyt alkaa yliliikkuvaksi ja etenkin öisin muljahtelee yli liikeratojensa ikävästi. Löystyneet paikatko syynä? Tiedä häntä.
No niin no olihan noita näemmä kun listaa, mutta olo on silti aivan mainio. Jaksan hyvin vielä juosta veljen karanneen koiran tai meidän karanneen pojan perässä, jonkin sortin imurointihulluus on iskenyt minuun ja sitäkin toimintoa suoritan useasti viikossa. Eikä yhden yhtä harjoitussupparia ole vielä edes ilmaantunut! E:tä odottaessa niitä tuli koiraa hissuksiin ulkoiluttaessa jo rv 16 alkaen,ja imurointi loppui osaltani jo hiukan ennen puoltaväliä. Eli vaikka itsestä tuntuu että on kehnommassa kunnossa kuin esikoista odottaessa, eikä liikuntaan nyt tunnu olevan aikaa, olen ilmeisesti nyt kuitenkin kestävämpi kuin silloin. Tai sitten paikat on vaan niin venyneet ja rupsahtaneet jo, ettei ne jaksa laittaa hanttiin samaan malliin enää:P
No, sama se mikä syy, kunhan vain jaksaa ja voi hyvin.
Hiukan olen nyt alkanut pelätä raskausdiabetesta, vaikken oikein tiedä sen anatomiasta mitään. Olen yhtäkkiä saanut monen monta kiloa lisäpainoa, ja ruokavalioni on ihan pyllystä. Tai siis syön kyllä ihan hyvin, mutta herkuttelen siihen päälle ihan järjettömästi ja nyt siis kauhistuttaa. Haluaisin päästä neuvolaan jo pikku hiljaa juttelemaan asiasta, ja saada tietooni koska sinne sokerirasitukseen mennään. Edellisessä odotuksessa en siis hyvien arvojen, alhaisen painon ja iän vuoksi käynyt rasituksessa ollenkaan, joten en edes tiedä mitä odottaa, saatikka koska kyseinen rasitus olisi syytä tehdä. Mutta kun kokonaisuudessaan toinen ja siis edellinen neuvola on ollut rv 17, ja seuraavaan on vielä kolme viikkoa aikaa! Kuinka usein te olette toisessa raskaudessa käyneet neuvolassa? Entä neuvolalääkärillä? Neuvolalääkäriä en ole kohdannut tässä raskaudessa vielä kertaakaan. Hiukan mietityttää että onkohan mun tätini siellä unhoittanut jotain.
Kaikenkaikkiaan täällä kuitenkin nautitaan kesästä ja raskaudesta täysin rinnoin (ei pelkästään kielikuva), on tämä vaan ihanaa!:D
Thursday, June 30, 2011
Puoliväli saavutettiin eilen, hurjan hieno tunne! Väkisinkin kuitenkin mietin miten voikin tuntua niin erilaiselta kuin esikoisesta. Kun häntä odottaessa tämä etappi saavutettiin, hyvä etten järjestänyt pirskeitä:) Sitä oli odottanut niin kauan, ollut raskaana ikuisuuden ja mielestään jo pitkällä. Heti kun rakenneultra oli käyty, painuttiin vaunuostoksille ja siitä lähtien aika hidastui hidastumistaan.
Nyt tuntuu kuin kaikki olisi vasta alussa, masu tuntuu vielä suhteellisen pieneltä ja koska vauvakaan ei muistuta koko ajan itsestään jatkuvalla mylläämisellä, kuten esikoinen, unohdan välillä koko asian. Pientä makuupussia ja muutamia käytännöllisiä vaatekappaleita lukuun ottamatta mitään hankintoja tulokkaalle ei ole tehty. Tiedostan että sitteri, imetystyyny, rintapumppu ja hiukan lisää kestoja on hankintalistalla mutta ajattelen että aikaa on vielä vaikka kuinka. Muutama hankinta myös mietityttää; tarvitaanko me tuplavaunut vai sisarusistuin vai seisomalauta? Vai kökötetäänkö aina vaan kotona?
Mies tajuaa koko odotusta vielä paljon vähemmän. Hiukan jopa harmittaa miehen tajuamattomuus. Esikon odotuksessa hän oli mukana ihan täysillä, oli mukana monella neuvolakäynnillä, kaikissa ultrissa, luki isäoppaita ja tutki vaunu- ja kestovaippamarkkinoita innoissaan. Kuvasi tunnollisesti joka viikko masukuvat, kuulosteli liikkeiden tuntumista monta kertaa päivässä ja tiesi tarkalleen missä mentiin. Nyt ei ole käynyt edes yhdessäkään ultrassa mukana ja liikkeitäkin on kokeillut vasta kaksi kertaa, nyt kun ne jo tuntuvat ulospäinkin, ja nekin kerrat kun olen oikein pyytänyt häntä kokeilemaan.Masukuvia on tasan kaksi.
En odota että kaikki olisi niin kuin esikon kanssa, koska eihän se minullekaan siltä tunnu, mutta hiukan enemmän voisi yrittää huomioida sekä minua että vauvaa kaiken kiireenkin keskellä. Tulee joskus niin kovin yksinäinen olo asian kanssa. Ja huomaan kyllä että hormonitkin pelaavat tässä tunteessa osaansa.
Enkä edes tajunnut kunnolla tuntevani näin ennen kuin kirjoitin sen tänne, tehokasta kontemplaatiota:)
Nyt tuntuu kuin kaikki olisi vasta alussa, masu tuntuu vielä suhteellisen pieneltä ja koska vauvakaan ei muistuta koko ajan itsestään jatkuvalla mylläämisellä, kuten esikoinen, unohdan välillä koko asian. Pientä makuupussia ja muutamia käytännöllisiä vaatekappaleita lukuun ottamatta mitään hankintoja tulokkaalle ei ole tehty. Tiedostan että sitteri, imetystyyny, rintapumppu ja hiukan lisää kestoja on hankintalistalla mutta ajattelen että aikaa on vielä vaikka kuinka. Muutama hankinta myös mietityttää; tarvitaanko me tuplavaunut vai sisarusistuin vai seisomalauta? Vai kökötetäänkö aina vaan kotona?
Mies tajuaa koko odotusta vielä paljon vähemmän. Hiukan jopa harmittaa miehen tajuamattomuus. Esikon odotuksessa hän oli mukana ihan täysillä, oli mukana monella neuvolakäynnillä, kaikissa ultrissa, luki isäoppaita ja tutki vaunu- ja kestovaippamarkkinoita innoissaan. Kuvasi tunnollisesti joka viikko masukuvat, kuulosteli liikkeiden tuntumista monta kertaa päivässä ja tiesi tarkalleen missä mentiin. Nyt ei ole käynyt edes yhdessäkään ultrassa mukana ja liikkeitäkin on kokeillut vasta kaksi kertaa, nyt kun ne jo tuntuvat ulospäinkin, ja nekin kerrat kun olen oikein pyytänyt häntä kokeilemaan.Masukuvia on tasan kaksi.
En odota että kaikki olisi niin kuin esikon kanssa, koska eihän se minullekaan siltä tunnu, mutta hiukan enemmän voisi yrittää huomioida sekä minua että vauvaa kaiken kiireenkin keskellä. Tulee joskus niin kovin yksinäinen olo asian kanssa. Ja huomaan kyllä että hormonitkin pelaavat tässä tunteessa osaansa.
Enkä edes tajunnut kunnolla tuntevani näin ennen kuin kirjoitin sen tänne, tehokasta kontemplaatiota:)
Wednesday, June 22, 2011
Nytkö se jo alkaa?
Istun yläparvekkeen aurinkotuolissa auringonpaisteessa, nostan paidanhelmaa ja totean vieressä touhuavalle esikolle että annetaan vauvallekin vähän auringonpaistetta.
Esikoinen tulee vierelle ja taputtaa vatsaa todeten "mamman masussa vauva".
Sitten hän katselee vatsaa tutkailevasti ja kysyy totisena: " Mamma, miten vauva on sinne päässyt?"
Siis nytkö mulla jo piti olla NÄMÄ selitykset valmiina!? :D
Esikoinen tulee vierelle ja taputtaa vatsaa todeten "mamman masussa vauva".
Sitten hän katselee vatsaa tutkailevasti ja kysyy totisena: " Mamma, miten vauva on sinne päässyt?"
Siis nytkö mulla jo piti olla NÄMÄ selitykset valmiina!? :D
Tärkeitä asioita
Heti alkuun varoitus niille jotka ovat raskaana, järkyttyvät helposti ja huolestuvat kovasti kaikenlaisista asioista. (Hei, sehän olen minä itse!) Voitte ehkä jättää tämän postauksen huomiotta.
Kuten jossain vaiheessa olen maininnutkin, olen työstänyt gradua viimeisen vuoden (tai ajatuksissani varmaankin noin neljä vuotta) ja nyt ollaan oikeastaan enää arvosteluja ja hyväksymistä vaille valmiita siltä kohti. Muutamia rästitenttejä on kylläkin vielä syksyksi jäljellä. Gradun oli tarkoitus olla sidottuna toukokuussa, mutta koska minä laatoitin kylpyhuonetta pari viimeistä deadlinea edeltänyttä kuukautta, jäivät viimeistelyt uupumaan ja nyt odotellaan sitten professoria ja tiedekunnan muuta henkilökuntaa kesälomalta jotta tässä valmistuttaisiin. Vihdoinkin.
Aihetta en viitsi sanatarkasti tässä kertoa mutta valaistakoon sen verran että se käsittelee kohtukuolemia ja keskenmenoja. Aihe on minulle tullut työn ja omien kokemusten kautta tutuksi, ja näiden vuosien aikana olen myös ehtinyt tehdä aika paljon taustatyötä asian parissa. Voisi kai sanoa että aihe kaikessa kipeydessään on minulle erittäin rakas ja tärkeä. Se on myös aihe josta ei puhuta riittävästi, vaikkakin koko ajan enenevissä määrin. Se on aihe josta ei jaeta riittävästi tietoa raskaana oleville, asian työssään kohtaaville, asian omassa elämässään kohdanneille. Tieto voisi estää esimerkiksi kohtukuolemia ja kätkytkuolemia, ja tieto todellakin voisi parantaa asian kokeneiden hoitoa ja kohtaamista sekä ammatillisissa piireissä että yhteiskunnassa yleensä. Siksipä haluankin nyt linkittää teille muutamia uusia juttuja asian saralta, uutisia vesistöjen takaa.
Aiheesta on netistäkin löydettävissä yhtä ja toista, myös suomeksi, mutta minä linkitän nyt nämä uusimmat jutut. Molemmat ovat ruotsiksi. Toinen käsittelee raskaana olevan naisen nukkuma-asennon vaikutusta kohtukuolemien vähenemiseen, ja toisessa on kaksi radiohaastattelua Ruotsista. Toinen lapsensa menettäneen äidin haastattelu ja toinen Ruotsin yksi johtavia asian parissa työskenteleviä terveydenhuollon rohvessoreja, joka on todella työskennellyt juuri tämän asian parissa vuosikymmeniä (ja kirjoittanut muutaman hyvän kirjankin aiheesta).
Nukkumisesta:
http://www.unt.se/uppsala/battre-for-gravid-att-sova-pa-vanster-sida-1373837.aspx
Haastattelut:
http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=1650&artikel=4566870
Olkaapa hyvät!
Kuten jossain vaiheessa olen maininnutkin, olen työstänyt gradua viimeisen vuoden (tai ajatuksissani varmaankin noin neljä vuotta) ja nyt ollaan oikeastaan enää arvosteluja ja hyväksymistä vaille valmiita siltä kohti. Muutamia rästitenttejä on kylläkin vielä syksyksi jäljellä. Gradun oli tarkoitus olla sidottuna toukokuussa, mutta koska minä laatoitin kylpyhuonetta pari viimeistä deadlinea edeltänyttä kuukautta, jäivät viimeistelyt uupumaan ja nyt odotellaan sitten professoria ja tiedekunnan muuta henkilökuntaa kesälomalta jotta tässä valmistuttaisiin. Vihdoinkin.
Aihetta en viitsi sanatarkasti tässä kertoa mutta valaistakoon sen verran että se käsittelee kohtukuolemia ja keskenmenoja. Aihe on minulle tullut työn ja omien kokemusten kautta tutuksi, ja näiden vuosien aikana olen myös ehtinyt tehdä aika paljon taustatyötä asian parissa. Voisi kai sanoa että aihe kaikessa kipeydessään on minulle erittäin rakas ja tärkeä. Se on myös aihe josta ei puhuta riittävästi, vaikkakin koko ajan enenevissä määrin. Se on aihe josta ei jaeta riittävästi tietoa raskaana oleville, asian työssään kohtaaville, asian omassa elämässään kohdanneille. Tieto voisi estää esimerkiksi kohtukuolemia ja kätkytkuolemia, ja tieto todellakin voisi parantaa asian kokeneiden hoitoa ja kohtaamista sekä ammatillisissa piireissä että yhteiskunnassa yleensä. Siksipä haluankin nyt linkittää teille muutamia uusia juttuja asian saralta, uutisia vesistöjen takaa.
Aiheesta on netistäkin löydettävissä yhtä ja toista, myös suomeksi, mutta minä linkitän nyt nämä uusimmat jutut. Molemmat ovat ruotsiksi. Toinen käsittelee raskaana olevan naisen nukkuma-asennon vaikutusta kohtukuolemien vähenemiseen, ja toisessa on kaksi radiohaastattelua Ruotsista. Toinen lapsensa menettäneen äidin haastattelu ja toinen Ruotsin yksi johtavia asian parissa työskenteleviä terveydenhuollon rohvessoreja, joka on todella työskennellyt juuri tämän asian parissa vuosikymmeniä (ja kirjoittanut muutaman hyvän kirjankin aiheesta).
Nukkumisesta:
http://www.unt.se/uppsala/battre-for-gravid-att-sova-pa-vanster-sida-1373837.aspx
Haastattelut:
http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=1650&artikel=4566870
Olkaapa hyvät!
Tuesday, June 14, 2011
Uudet seuralaiseni
...hengästyneisyys, jalkojen kramppaus, jatkuva pissahätä, väsymys ja yksi vanhakin tuttu; jatkuva nälkä.
Siis miten voi olla näin vaikea hengittää jo tässä vaiheessa? Maha ei vielä paina (tai ei kai ainakaan pitäisi) siihen malliin, mutta tuntuu että ihan paikallaan ollessakin hengitys on raskasta, puhumattakaan siitä että tekisi jotain fyysisempää. Yläkertaan ramppaamista rajoitan nyt minimiin. Puuh.
Huolimatta siitä että urheilusuoritukset on nyt yllä mainitusta syystä karsittu minimiin, ovat sulosääreni aamulla tiukkaa tavaraa. En edes yöllä herää kramppauksiin, mutta ilmeisesti pohkeet kuitenkin ahkeroivat kovasti nukkuessani.
Tosin en ymmärrä missä välissä nukun, sillä tuntuu siltä kuin pyörisin hereillä koko yön. Ja pyörimisen välillä ramppaan pissalla keksimäärin neljä kertaa, sen lisäksi että esikoinen vaatii peittely ja tyynyn kohennus palvelua muutamaan otteeseen. Aamuinen olotila, pikku kakkosen ääreen nukahtaminen ja koko päivän seuraava koomamainen olemus puhuvat myös kehnon unenlaadun puolesta. Tiedä sitten onko kyseessä raudanpuute vai allergian aiheuttama uuvahdus?
Vanha tuttuni alituinen nälkä on yhä edelleen täällä, eihän se koskaan minnekään mennytkään. Syön hevosannoksia ja kasvatan todennäköisesti jotain jättimukeloa. Tai ainakin itsestäni jättiä. Lähestulkoon kaikki tässä maailmassa myös haisee yhä edelleen aika pahalle, ja paha olo yllättää nopeasti jos ei tuntiin ole syönyt, tai iltaisin muuten vaan. Siis, eikö näiden alkuraskauden oireiden pitänyt hellittää ennen kuin keskiraskauden vaivat jo iskee päälle?:D Otan ilmeisesti koko potin tällä kertaa!
Mutta vali vali ja joo joo, oikeasti nuo vaivat ei silti haittaa suuremmasti, senkus marisen ja kirjaan hiukan ylös mitä fyysisiä tuntemuksia tässä vaiheessa on. Oikeasti olen aika pirun tyytyväinen tähän olotilaan juuri nyt. Masu kasvaa ihanasti ja liikkeet tuntuvat voimistuvan päivä päivältä, olo on oikeasti raskaana oleva. Huomaan myös että vauva vie ajatusmaailmasta yhä enemmän tilaa ja vilahtaa puheissa jo usein. Hän alkaa olla jo osa tätä eloa ja oloa!
Pinnaa kirii hiukan esikon come backin tehnyt uhma. Joka ainoa asia on yhtä taistoa ja tekisi mieli vain lukittautua neljän seinän sisälle ja antaa toisen juosta alasti ja pissiä matoille. Se potalle meno kun on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa, vaipan pukeminen mahdotonta, vaatteissa kulkeminen kamalaa ja myötämielisyys ihan pahinta. Ja syödäkään ei viittis. Että sillai. Ovat vielä helppoja tapauksia nuo vatsan asuttajat;)
Siis miten voi olla näin vaikea hengittää jo tässä vaiheessa? Maha ei vielä paina (tai ei kai ainakaan pitäisi) siihen malliin, mutta tuntuu että ihan paikallaan ollessakin hengitys on raskasta, puhumattakaan siitä että tekisi jotain fyysisempää. Yläkertaan ramppaamista rajoitan nyt minimiin. Puuh.
Huolimatta siitä että urheilusuoritukset on nyt yllä mainitusta syystä karsittu minimiin, ovat sulosääreni aamulla tiukkaa tavaraa. En edes yöllä herää kramppauksiin, mutta ilmeisesti pohkeet kuitenkin ahkeroivat kovasti nukkuessani.
Tosin en ymmärrä missä välissä nukun, sillä tuntuu siltä kuin pyörisin hereillä koko yön. Ja pyörimisen välillä ramppaan pissalla keksimäärin neljä kertaa, sen lisäksi että esikoinen vaatii peittely ja tyynyn kohennus palvelua muutamaan otteeseen. Aamuinen olotila, pikku kakkosen ääreen nukahtaminen ja koko päivän seuraava koomamainen olemus puhuvat myös kehnon unenlaadun puolesta. Tiedä sitten onko kyseessä raudanpuute vai allergian aiheuttama uuvahdus?
Vanha tuttuni alituinen nälkä on yhä edelleen täällä, eihän se koskaan minnekään mennytkään. Syön hevosannoksia ja kasvatan todennäköisesti jotain jättimukeloa. Tai ainakin itsestäni jättiä. Lähestulkoon kaikki tässä maailmassa myös haisee yhä edelleen aika pahalle, ja paha olo yllättää nopeasti jos ei tuntiin ole syönyt, tai iltaisin muuten vaan. Siis, eikö näiden alkuraskauden oireiden pitänyt hellittää ennen kuin keskiraskauden vaivat jo iskee päälle?:D Otan ilmeisesti koko potin tällä kertaa!
Mutta vali vali ja joo joo, oikeasti nuo vaivat ei silti haittaa suuremmasti, senkus marisen ja kirjaan hiukan ylös mitä fyysisiä tuntemuksia tässä vaiheessa on. Oikeasti olen aika pirun tyytyväinen tähän olotilaan juuri nyt. Masu kasvaa ihanasti ja liikkeet tuntuvat voimistuvan päivä päivältä, olo on oikeasti raskaana oleva. Huomaan myös että vauva vie ajatusmaailmasta yhä enemmän tilaa ja vilahtaa puheissa jo usein. Hän alkaa olla jo osa tätä eloa ja oloa!
Pinnaa kirii hiukan esikon come backin tehnyt uhma. Joka ainoa asia on yhtä taistoa ja tekisi mieli vain lukittautua neljän seinän sisälle ja antaa toisen juosta alasti ja pissiä matoille. Se potalle meno kun on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa, vaipan pukeminen mahdotonta, vaatteissa kulkeminen kamalaa ja myötämielisyys ihan pahinta. Ja syödäkään ei viittis. Että sillai. Ovat vielä helppoja tapauksia nuo vatsan asuttajat;)
Wednesday, June 8, 2011
Napakoita iskuja
Hetkittäin mietin että mitäköhän pikku sähiäistä minä vatsanahkani alla kasvattelen? Liikkeet ovat alusta asti tuntuneet muljahduksina, perhosen siiven iskuista ei tietoakaan. Nyt viimeisen viikon aikana minua miltei mukiloidaan. Liikkeet jotka tunnen ovat harvassa, mutta sitten sitäkin yllättävämpiä ja kovia. Tuntuu kuin henki pysähtyisi, sillä potkut ovat luokkaa loppuraskaus! Harmittavan harvoin liikkeet kuitenkin tuntuvat, ehkä kerran tai kaksi päivässä, mutta luotan siihen että tästä se lähtee. Ja jos sisälläni myllää voimanpesä, todennäköisesti kohta en liikkeiltä saa hetken rauhaa:)
Vatsanahkakin on alkanut jo venyä niin, että eilen naapuri huuteli parkkipaikalla että onko teille tulossa toinen. Eli ilmeisesti näkyy jo niin että kehtaa vähän tuntemattomampikin udella:) Ja kyllähän tuo on kutissutkin jo siihen malliin että jotain ratkeiluja on kai pian odotettavissa. Se vatsallaan nukkuminenkin on jo aika mahdotonta, eikä selälläänkään ole kovin kiva loikoilla, kun tuntuu että happi loppuu. E:n odotuksesta tuttu vaiva killeripäänsärky on myös palannut, osittain varmaankin kuumuudesta johtuen.
Uuden päänvaivan aiheuttaa pukeutuminen näinä kuumina keleinä. E:tä odotin aivan eri vuodenaikoina, joten kaikki mammavaatteet ovat syksy-talvi tyyppisiä, pitkää hihaa ja lahjetta, joita ei tulisi mieleenkään pistää päälle nyt. Kaikki rintaliivit ovat myös käyneet pieniksi ja ostoksille pitäisi raahautua, samalla voisi hankkia myös sopivat bikinit jotta uimaankin pääsee. "Murheet" ovat siis luokkaa ilahduttavan pieniä, paitsi että yhtään ylimääräistä pennin pyörylää ei olisi upouusiin vaatteisiin laittaa. No, onneksi kirppareilta saattaa löytää valioyksilöitä!
Nyt täytyisi löytää inspiraatio ja jaksaminen viimeisten opintojen säätöön.
Vatsanahkakin on alkanut jo venyä niin, että eilen naapuri huuteli parkkipaikalla että onko teille tulossa toinen. Eli ilmeisesti näkyy jo niin että kehtaa vähän tuntemattomampikin udella:) Ja kyllähän tuo on kutissutkin jo siihen malliin että jotain ratkeiluja on kai pian odotettavissa. Se vatsallaan nukkuminenkin on jo aika mahdotonta, eikä selälläänkään ole kovin kiva loikoilla, kun tuntuu että happi loppuu. E:n odotuksesta tuttu vaiva killeripäänsärky on myös palannut, osittain varmaankin kuumuudesta johtuen.
Uuden päänvaivan aiheuttaa pukeutuminen näinä kuumina keleinä. E:tä odotin aivan eri vuodenaikoina, joten kaikki mammavaatteet ovat syksy-talvi tyyppisiä, pitkää hihaa ja lahjetta, joita ei tulisi mieleenkään pistää päälle nyt. Kaikki rintaliivit ovat myös käyneet pieniksi ja ostoksille pitäisi raahautua, samalla voisi hankkia myös sopivat bikinit jotta uimaankin pääsee. "Murheet" ovat siis luokkaa ilahduttavan pieniä, paitsi että yhtään ylimääräistä pennin pyörylää ei olisi upouusiin vaatteisiin laittaa. No, onneksi kirppareilta saattaa löytää valioyksilöitä!
Nyt täytyisi löytää inspiraatio ja jaksaminen viimeisten opintojen säätöön.
Subscribe to:
Posts (Atom)