Yhden pienen tytön syntymä - eli synnytyskertomus

Pitkästä aikaa minulla on hetki istahtaakseni koneen ääreen. Aikaa ei vain ole riittänyt kuin aivan oleellisimpaan. En valita, sillä se kiire on pienen tytön tarvetta olla koko ajan lähellä, sylissä sydämen päällä. Se on hänen tarvettaan syödä usein ja ahkerasti, pitää äiti niin lähellä ettei vain häviä. Se on myös pienen, hetkessä paljon isommaksi kasvaneen isoveljen tarvetta saada jakaa se sama syli jota pikkusisko pitää paikkanaan. Se on pienen pojan tarvetta pitää äiti lähellään, ettei aivan menettäisi tätä pienelle vauvalle.
Se on myös minun tarvettani antaa kaikkeni pienelle ihmisenalulle joka tuntuu jo siltä kuin olisi aina ollutkin osa perhettä - mutta joka ansaitsee oman aikansa ja sen, että häneen tutustutaan. Millaiset pienet puolukkavarpaat, millainen kiukku kun nälkää ei heti tyydytetä. Ja se on myös minun tarpeeni ottaa syliin pitkä ja painavalta tuntuva poika, silittää hänen pellavapäätään ja kuunnella pitkiä selostuksia koneista ja taloista joita hän on päivän mittaan rakentanut. Se on tarpeeni kuiskata meidän kahden salaisuuksiamme hänen korvaansa, ja vakuuttaa pieni uhmis siitä että häntä rakastetaan enemmän kuin sanoilla koskaan voi kuvailla.
Iltaisin saattaa olla että miehelläni ja minulla olisi tarve saada toistemmekin aikaa, puhua hiljaa ilman että joku huutaa lauseiden päälle, olla toistemme sylissä. Joskus väsymys on niin painava että sitäkään ei jaksa, mutta silloin riittää jo katse toisen katseessa. Istutaan vaan ja ollaan, kun kerrankin saadaan. Tietäen, että juuri nyt ei aikaa ehkä ole, ja usein kommunikointikin on vähemmän kohteliasta, mutta pian se helpottaa. Vauvavuoden ohikiitävyys on paljon käsin kosketeltavampaa, hyvässä ja pahassa tätä ei kestä kuin hetken.
Kahden lapsen äitiyteen solahtaminen on käynyt paljon helpommin kuin siihen rooliin asettuminen ensimmäistä kertaa. Hermot ovat pidemmät, unettomuus tuttua ja itkuakin sietää paremmin, mutta pohjimmiltaan luulen kyse olevan siitä että luottoa omaan itseen ja puolisoon löytyy paljon enemmän, ja sillä on todellisuuspohjaa.
Joka päivä tässä kuitenkin kasvetaan. Me vanhemmat kaikinpuolin, isoveli omaan rooliinsa ja pikkusisko elää ihmisyyden ensimmäistä järisyttävää vuottaan, kasvaen hurjasti.

Monta kertaa päivässä havahdun siihen että haluaisin pysäyttää hetken, napata valokuvan, filmata tapahtuman, kirjoittaa muistiin keskustelun, vangita ilmeen, hetken tai tunteen. Ja sitten ajattelen, että parasta on vain nauttia tästä kaikesta juuri nyt. Vaikka en jaksa, ehdi tai voi tallentaa kaikkea, ehkä muistan ne kaikkein tärkeimmät asiat ja hetket  parhaiten elämällä ne täysillä. Ja näiden rakkaiden kanssa niitä riittää<3
Nyt kuitenkin yksi niistä elämän järisyttävimmistä hetkistä, josta jotain kirjoitin muistiin jo synnytyslaitoksen rauhassakin.

Marraskuun ensimmäisen viikon lauantaina vitsailemme illalla miehen kanssa että liekö lähtee syntymään jo tänä yönä, johon kuitenkin totean että enpä kuitenkaan usko. Sisimmässäni kuitenkin tunnen pienen jännityksen pyrähdyksen. Olin perjantaina käynyt neuvolassa jossa neuvolantäti totesi vauvan olevan todella alhaalla ja kiinnittynyt. Naureskellen antoi vielä seuraavan ajan, mutta oli sitä mieltä että tuskin enää ilman vauvaa nähdään.
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kello kolme sain ensimmäiset tuntuvat supistukset joihin heräsin. Unta uudelleen tavoitellen otin vastaan noin kymmenisen supistusta ajatellen että pian ne laimenevat. Jo kerran aikasemmin, muutamaa viikko aikaisemmin olen valvonut yön supistuksia vastaan ottaen ja kellotellen. Tuolloin ne kuitenkin laantuivat aamuun mennessä ja niin ajattelin nytkin käyvän. Siirryin kuitenkin alakerran sohvalle surffailemaan ja odottamaan supistusten rauhoittumista, sllä nukkumisesta ei selvästikään tulisi mitään. Supistukset olivat tuntuvia, mutta oikeastaan aika mukavia. Lämpimällä kaurapussilla varustautuneena yö sujui mukavasti. Lopulta kuuden aikaan aamulla luomia alkoi painaa ja tuntui kuin supistuksien kärkikin alkaisi laantu. Painoin pään tyynyyn ja sain unen päästä kiinni. Muistan ajatelleeni että olipahan taas varoittava maratooni suppareita. Unen läpi tunsin muutamia supistuksia.
Noin kahtakymmentä vaille seitsemän kuulen kuinka E huhuilee yläkerrassa minua ja kyselee unilelunsa perään. Huhuilen ensin miehelleni että menisi katsomaan missä unilelu on. Minua väsyttää ja haluaisin jatkaa unia. Mies ei kuitenkaan reagoi ja nousen sohvalta. Portaiden juurella tunnen napakan supistuksen ja siinä samassa vedet holahtavat. Juoksen yläkertaan antamaan lapselle unilelun ja herätän miehen samalla kun syöksyn vessaan. Hän on aivan hölmistynyt menosta, ja vielä hölmistyneempi kun kerron vesien menneen.
Tästä alkaa kunnollinen supistuksien myrsky. Laulan synnytyslaulua, kokeilen aata ja uuta, mutta pidän enemmän aasta. E kulkee perässäni ja sanoo että äiti laulaa. Hän on selvästi hämmästynyt mutta rauhallinen. Huomaa selvästi että asian läpikäyminen kirjojen ja juttelun avulla on valmistanut häntäkin tilanteeseen. Vakuutan että minulla on kaikki hyvin ja tämä kuuluu asiaan.
Mies komentaa soittamaan sairaalaan josta sanovat että pitää saapua muutaman tunnin sisällä. Soitan ystävälle joka on tulossa hoitamaan E:tä. Hän asuu yli sadan kilometrin päässä ja sanoo starttaavansa heti. Supistuksien välillä voi mainiosti ja pakkailen sairaalakassia, juon kahvia, syön aamupalaa ja viikkaan pyykkiä. Mutta supistuksien aikana saan jo huohotella ja lauleskella oikein asiasta tehden. Mies katsoo minua hetken ja komentaa soittamaan varahoitajlle saman tien. Hän on sitä mieltä että nyt lähdetään sairaalaan, ja pian. Itse en vieläkään taida ymmärtää kuinka nopeaa kaikki etenee. Soitan varahoitajan joka saapuu vartissa. Otan vastaan muutaman supistuksen. Hyvästelemme E:n ja hoitajan, ja suuntaamme parkkipaikalle. Autoon nojaten annan supistuksen valua lävitse. Ajaessamme huomaan että on liputuspäivä, hyvä päivä syntyä, totean miehelle ja taas ajamme tämän jännittävän matkan aamutuimaan. Samoin kuin kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin. Kyyneleet pyrkivät liikutuksesta esiin.
Ajomatkan aikana ei onneksi tule kuin muutama supistus, mutta sairaalan ovella olen jo kaksin kerroin. Vastaanottava kätilö katsahtaa minuun kerran ja toteaa ohjaavansa meidät synnytyssaliin saman tien ennen kuin seuraava supistus tulee. Kello on 08.15.
Synnytyssalissa saan sairaalavaatteet ja mies nakkaa tavaramme lattialle, puuskutan kovaäänisesti. Kätilö kyselee supistusten alkua ja kestoa ja toteaa että nyt taidetaan mennä ja lujaa. Hän haluaa tutkia tilanteen ja olen 4-5 senttiä auki. Kätilö kysyy toiveita ja kerron että toivoisin ettei epiduraalia tarvittaisi vaan minua kannustettaisiin jaksamaan, ja sen lisäksi esitin toiveen siitä että hengitystä ohjataan enkä joutuisi selälleni ponnistamaan. Kätilö ehdottaa akuneuloja selkään, jotka otan mielelläni. Ensin hän neuvoo oikeanlaisen rentouttavan hengityksen ja lähtee sitten hakemaan neuloja.
Klo 8.40 saan akupunktiota muutaman supistuksen ajan, jonka jälkeen kuunnellaan hienoja sydänääniä. Tällöin tarkistetaan tilanne ja olen 7-8 senttiä auki. Makuulla ollessani tulee muutama oikein kova supistus jolloin pyydän miehen antamaan kätensä mukiloitavaksi, tuntuu ettei minkäänlainen hengittäminen auta kestämään kipua.
Olen täysin auki ja saan luvan ponnistaa. Muutama ensimmäinen ponnistus sattuu helvetillisesti, huudan kirosanan, mitäen olisi uskonut itsestäni. Jos ei sattuisi niin julmetusti niin nauraisin. Myöhemmin naurankin.
Vielä muutama ponnistus ja tunnen pään solahtavan ulos, yksi ponnistus ja klo 9.14 pieni tyttö syntyy. Heti perään syntyy myös istukka yhdellä työnnöllä. Ei juurikaan vuotoa, ei tikattavaa, ei nirhaumia.

Olen täysin hämmentynyt. Pieni tyttö, niin kaunis ja täydellinen. Terve ja elävä. Ja syntyi niin nopeasti ja helposti. Ja nyt jo. Viikkoja 38+6, minä olin valmis odottamaan vielä kolme viikkoa, ja nyt hän onkin tässä. Olemme miehen kanssa aivan pöllämystyneitä, nyt meillä on tytärkin. Painoa pienellä on himpun verran yli 3100 ja pituutta 50 cm. Hän on siro, pieni ja suloinen. Ja ihan niin kuin esikoisenkin kanssa, hän on juuri sellainen kuin olina ajatellutkin ilman että olin sitä itse tajunnut. Juuri sellainen kuin hänen kuuluukin olla, ja kuin on ollutkin koko raskauden ajan. Jälleennäkemisen tunne: sinähän se olet, rakas tyttäreni. Sinua olen odottanut koko elämäni.

Kaikki meni sekä vauvan että minun kohdaltani niin hyvin että seuraavana päivänä ylpeä isä ja isoveli tulivat hakemaan meidät kotiin. En varmaan ikinä unohda tunnetta kun koko auton takapenkki oli täynnä maailman arvokkaimpia aarteita, ja etupenkeillä istuvien sydän rakkaudesta hajoamaisillaan.

Rakkautta, rakkautta vain

Tasan viikko sitten, sunnuntaina 6.11.2011 klo 9.14, syntyi meille pieni tytär tehden miehestäni jo toista kertaa isän. Tämä isäinpäivä tuntuu, jos mahdollista, vieläkin tärkeämmältä kuin edelliset. Rakkaasta miehestä ja isästä paljastuu yhä uusia hienoja puolia nyt kun sitä isyyttä saa jakaa kahdelle lapselle, pojalle ja tyttärelle. Tyttären isyys tuntuu myös herkistävän miestä uudella tavalla, ja minuakin.

Olen niin onnellinen tästä perheestä, etten voi sitä sanoin kuvailla. En tiennyt että rakkaus voi aina vain kasvaa valtavammaksi, vaikka se toisaalta on tehnyt juuri niin ensihetkistä alkaen esikoisen kanssa.

Sydän on pakahtua tuon ihanan miehen vuoksi joka rakastaa ja hoivaa meitä kaikkia, ihanan esikoisen ansiosta joka pienenä isona poikana hurmaa uusilla taidoillaan ja hoivaamalla pikkusiskoa hellästi rakkaus katseessaan, ja perheen uusimman jäsenen tuhinasta, hamuavasta suusta, pienistä varpaista ja syvän viisaasta katseesta. Tässä hetkessä on maailman parasta olla<3

Hyvää isäinpäivää kaikille ihanille iseille!

Yökukkuilua

Perjantaina tuli käytyä jälleen neuvolassa. Kaikki arvot olivat oikein hyvät, ei moitittavaa. Kyselin siitä kasvaako vauva terkkarin mielestä riittävästi, ja kyllä kuulemma kasvaa. Sitten mittailtiin sf, joka oli laskenut puoli senttiä! Ja täten siis todettiin myös että laskeutunut on meidän vauva. Edellisen illan tuntemukset saivat siis vahvistuksen, kun saatoin oikein tuntea kuinka vauva porasi päätään alakertaan, hengitys helpottui kertaheitolla ja potkut alkoivat tuntua ihan eri paikassa! Jei sille!

Nyt sitten istun alakerran sohvalla, sillä jossain vaiheessa yötä untani alkoivat häiritsemään kipeät supistukset. Kello 03.10 totesin miehelle nousevani ylös kun hiki nousee pintaan. Esikoisen synnytys käynnistyi aikoinaan klo 03.15 limatulpan irtoamisella, ja siitä hiukan vajaan kymmenen tunnin päästä hän oli maailmassa. Nyt sitten arvon tässä että onko tämä sitä itseään, vai harjoitellaanko vain. Tästä olisi toive varmentua suhteellisen nopsaan, sillä esikoisen hoitaja asuu sadan kilometrin päässä ja tarvitsee lähtökutsun siis riittävän ajoissa!o_O iik.
Supistuksia tulee nyt noin 5-10 minuutin välein ja ne sattuvat, mutta en osaa sanoa voimistuvatko ne. Vessaan olen jo joutunut juoksemaan kerran, liekö sekin jokin merkki.

No, jos ei nyt ole tosi kyseessä, niin kukutaan sitten huvikseen vaan. Mulla on ainakin huomenna nukkuma-vuoro:D

Neuvolalääkäri

Kovasti odottamani, tämän raskauden ensimmäinen ja viimeinen, neuvolalääkärikäynti oli juuri ennen viikonloppua. Odotin tuota kovasti koska a.) en tosiaan ollut tavannut lääkäriä näissä merkeissä vielä kertaakaan tämän raskauden aikana, ja b.) minua kiinnosti suuresti oliko hiukan aikaisemmin ollut yön kestävä supistelumaraton saanut mitään aikaiseksi.

Aluksi oli käynti terkkarilla jossa katottiin normit: pissa joka oli puhdas, verenpaineet jotka olivat loistavat ja paino, joka oli kahdessa viikossa noussut 400 grammaa. Sitten lääkäriä odottelemaan. 

Sisätutkimuksen tulos; hiukan pehmennyt, mutta kiinni ja pituus jäljellä. Eli ei varmaan ihan heti synny, ja lääkäri kysyikin että menikö esikkoKIN yliaikaiseksi;)

Ei mennyt ei, mutta tulipahan selväksi mikä tohtorin käsitys oli tämän raskauden kestosta:) Minua ei yhtään haittaisi vaikka menisikin yliaikaiseksi, sillä olo on väsymystä lukuun ottamatta mainio ja mulla on vaikka mitä tekemistä vielä ennen vauvan syntymää. Kunhan vauvalla on kaikki hyvin, niin saa pysyä masussa vielä hyvän tovin. Toki toivon ettei käynnistykseen kuitenkaan jouduttaisi, sillä haluaisin että synnytys lähtisi liikenteeseen ihan omaa tahtiaan, lempeästi ja vähitellen voimistuen. 

Vauva on yhä edelleen raivotarjonnassa, sydän jumpsutti +148 ja liikkeet kahdella plussalla. Turvotusta ei ole havaittavissa, ainakaan vielä. 

Sf-mitta oli vain 31,5 eli lisäystä parin viikon takaiseen oli siis vain puoli senttiä, mikä kuulostaa minusta vähältä.Ja käyräkin notkahti. Yritin kysyä sekä terkkarilta että lääkäriltä tästä vähäisestä painonnoususta, mutta toinen ei sanonut mitään ja toinen vain kehui maltillisesta painonnoususta. Eikös tuo painon nousu ja sf-mitan kasvu kuitenkin mitata syystä? Niillä seurataan vauvan kasvua!?:/

Täytyy kaivaa neuvolakortti esikon odotusajalta esiin ja tehdä hiukan vertailua, googlata en taida edes uskaltaa.

Mitäs muuta? Maitobaari on auennut, ei tosin onneksi niin että paidat olisivat märkinä. Niin, ja esikoinen tekee ihan selvää pesäeroa minuun, ja hakee isästään enempi tukea. Toisinaan äiti ei saa suukottaa, ei osallistua leikkeihin eikä lukea iltasatua. Nyyhkis, mutta kaipa tuo on vain hyväksi ja tarpeen.

Tällä hetkellä keskityn opintojen loppuunsaattamiseen niin hyvin kuin jaksan, ja yritän siinä sivussa muistella mitä kaikkea siihen sairaalakassiin taas olikaan hyvä pakata?

Uusi viikko

Uudet viikot pyörähtivät taas käyntiin, laskutavasta riippuen joko maanantaina tai tänään 36+0! 

Masu on jo aika pallo, ja vielä sen verran ylhäällä että painaa keuhkoja ja vauva ylettyy monottamaan mojovasti kylkiluihin. Nyt on parina iltana ollut sellaista kovaa kipua oikealla puolella alavatsalla, joka tuntuu siltä kuin isot lihakset repeäis. Ehkä ne repeääkin, en kyllä muutakaan selitystä tolle kivulle keksi.Yöks. Yöt nukun taas suhteellisen kevyesti, kyljen kääntöä ahkerasti harjoittaen, sillä lonkat alkavat prakaamaan kun hetkenkään pidempään on paikallaan. Aamuisin olo on aika hakattu, mutta paranee päivän mittaan ja iltalenkilläkin jaksan vielä ihan hyvin käydä. Muutenkin energiaa tuntuu nyt olevan ihan kiitettävästi ja jaksan perusarjen pyörittämisen ja jopa uhmiksen hullailut aika hyvin. Jei!

Masumuhku

Ja sivusta

Minua on viime aikoina huolettanut jonkin verran tuo pysähtynyt painonnousu. Kuluneen viikon aikanakaan se ei ole noussut yhtään. Olin jotenkin siinä käsityksessä että tässä lopussa sitä nousua tulee reippaamminkin ja nyt sitten mietin että onko tämä merkki jostakin. Huolettaa saako vauva tarpeeksi ravintoa ja takaraivossa tykyttää yhden tutun kohtalo kun loppuraskaudesta hänellä todettiin kalkkeutunut istukka jonka vuoksi vauva ei ollut aikoihin saanut tarpeeksi ravintoa ja äiti itsekin oli kovin pieni. Kaikesta sitä kai saa huolen aikaiseksi kun on tätä tyyppiä. Googlestakaan ei ollut oikein mitään apua kun kaikki painoon liittyvät jutut käsittelivät vain joko liiallista painonnousua tai muutaman sadan gramman pudotusta juuri ennen laskettua aikaa.

Oh well.

Esikko on muuten viime aikoina osoittanut kyyneleet kirvoittavaa hellyyttä ja vauvan odotusta. Se tuntuu niin hyvältä kun pieni pää painautuu masua vasten ja kuuntelee pikkusisarusta, minun kullanmuruset; toinen masussa ja toinen sylissä. Ja pian molemmat sylissä<3

Neuvolakuulumisia

Kolmen viikon tauon jälkeen tänään oli taas neuvolakäynti, viikkoja neuvolan mukaan 35+1. Kolmen viikon tauko, normi kahden viikon tauon sijaan, tuli kun neuvolatäti ja harjoittelija olivat sitä mieltä että kaikki oli niin hyvin edelliskäynnillä ettei mitään syytä rampata siellä. No samapa tuo, mutta tietysti heti sen käynnin jälkeen alkoi väsyttää, oksettaa ja supistaa non stop:)
No joo, eipä siellä käyminen olisi asiaa mihinkään muuttanut.
Paha olo on siis tullut takaisin, ruoka ei maistu ja silloin kun maistuu niin vain pieninä annoksina. Ja nälkä on siis kuitenkin aika lailla jatkuva seuralainen. Vatsakaan ei ihan tahdo toimia, eli ilmeisesti vauva vie tuon tilan tästä kropasta aika tehokkaasti. Ja kun ruoka ei maistu, oli painon nousukin vähäistä, käyrä suorastaan notkahti kun kolmessa viikossa olin saanut kokonaista kolmesataa grammaa kerrytettyä:/
Vauva kuitenkin ilmeisesti kasvaa ja voi ihan hyvin. Sf-mittaa oli tullut kaksi senttiä lisää ja on nyt 31, sydän jumputti 140, niinkuin kaikki kolme edellistä kertaa ja vauva pötkötteli raivotarjonnassa niin kuin tähänkin asti. Minulla paineet ja pissa kohdillaan. Kaikki siis okei, ja seuraava käynti onkin sitten synnytystapa-arvio/eka lääkärikäynti kuun lopussa.
Liikkeistä saatiin kaksi plussaa ja ihmekös tuo kun meno on aika lailla vauhdikasta ja jatkuvaa. Kätilöharjoittelija muistutti siitä miten liikelaskenta tehdään jos tarvetta ilmenee, ja lisäsi sitten, VIRHEELLISESTI, että loppua kohden liikkeet sitten harvenevat ja se kuuluu asiaan. Ai että mua ottaa aivoon että alan ammattilaiset yhä edelleen jankkaavat tuota virheellistä ja mahdollisesti kohtalokasta "faktaa"! Liikkeet eivät harvene eikä vauva hiljene loppua kohden. Liikkeet mahdollisesti muuttuvat, koska tila käy ahtaaksi, mutta niitä tulisi kuitenkin tulla normisti. Lapsen hiljaisuus kohdussa on aina syytä ottaa tosissaan ja tarkistuttaa asia!

Tässä muutama artikkeli asiasta, kun Ruotsissa  on vihdoin herätty tekemään asialle jotain:

http://www.metro.se/halsa/var-tredje-barn-kunde-raddats/EVHkje!EkrtugJjZCVsw/

http://www.lakartidningen.se/07engine.php?articleId=17089

Suomessahan asiaan tyypillisesti herätään muutama vuosi tai vuosikymmen myöhemmin, oli kyse sitten mistä hyvänsä.

No joo, pääsinpäs paasaamaan.
Takaisin neuvolointiin. Mainitsin siitä että minua jo aika kovasti supistaa, ja viime yönä oikein vaikeroin yhden armottoman kestosupistuksen ajan. No, harjoittelijan mukaan  näillä supistuksilla ei synnytetä. Minkä se tietysti tietää kun on minun kropassani ollut:/
Tiedänhän minä ettei näillä supistuksilla synnytetä, mutta en hämmästyisi vaikka ne jotain tekisivätkin. Ainakin enemmän kuin pelkät harkkarit. Toisaalta taas, näillä viikoilla on myös kuulemma jo aivan sama vaikka lähtisikin syntymään. No joo, niin kai, mutta saisi tuo nyt puolestani kuitenkin pysyä sisällä vielä hiukan paremmille viikoille. No siellä lääkärintarkastuksessa kai selviää onko mitään tapahtunut. Ja sitten taas, oli tai ei, niin siitä on aika vaikea ennustaa mitään.

Mitään muuta uutta tänne ei juuri kuulukaan. Väsymys alkaa olla aika armotonta, mutta olo on muuten hiukan seesteisempi kuin ehkä koko raskauden aikana. Taitaa olla niin että nyt alkaa se itseensä käpertyminen, ja pinnassa olleet hermotkin hiukan rauhoittuvat. Sopivaan vuodenaikaan tulee tämä vaihe, lämpimät viltit, koti-illat kynttilänvalossa ja höyryävä teekupponen kun luonaavat mainiosti sekä omaan olotilaan että ulkona möyräävään sateeseen ja myrskyyn.

Kasvua ja kiristystä

Voisin tähän alkuun taas todeta että aika kuluu kuin siivillä, oli sitten hauskaa tai ei. No, hauskaa kai täällä on enimmäkseen ollutkin, joten ei ihmekään että kun katsahtaa kalenteriin alkaa hirvittää. Gradu on viime metreillä, kirjoitusvirheiden korjaus jäljellä ja se olis sitten siinä. Siis gradun osalta. Sitten olis vielä ne pienet extra jutut jotka olen tehokkaasti tähän asti tunkenut ajauksista jonnekin pölyiseen nurkkaan, mutta jotka nyt pitäisi sieltä kaivaa esiin ja hoitaa äkkiä pois alta - ja valmistua. Aikaa tähän tehtävään on epämääräiset yhdestä päivästä seitsemään viikkoon. Riippuen siitä milloin lapsi numero kaksi aikoo pyrkiä päivänvaloon. Uskokaa pois, olen vääntänyt tästä(kin) stressi-itkut. Onneksi esikko on niin huomaavainen tapaus että kävi riipimässä vessapaperia poikineen (koko rullan) äidin silmien kuivaamiseksi<3

Viime aikoina on tuntunut siltä, että tämä mahan asukas todella voi tulla koska vaan. Viimeisen viikon on supistuksia sadellut päivittäin. Harjoitussupistuksia joo, mutta sitten myös sellaisia jotka tuntuvat jo selässäkin ja saavat hengen hiukan salpaantumaan. Öisinkin olen herännyt muutamaan otteeseen epämukavaan oloon. Ja tuntuu siltä että tuolla alakerrassa tapahtuu jotain. Tähän varmasti vaikuttaa myös se että esikoinen on päättänyt alkaa pieneksi apinanpojaksi joka kannatuttaa itseään ihan joka paikkaan. Siis ihan joka paikkaan, vaikka metrin matkan. Ja vain äiti tuntuisi kelpaavan juhdaksi. Ja jos ei palvelu pelaa on tuloksena armoton gorillanraivo. Useimmiten valitsen pikku apinan ison gorillan sijaan, vaikka ei ehkä pitäisi. Saas nähdä mikä takiainen tämän nahan kätköistä kuoriutuu...

rv 34+1(neuvolan mukaan) tai 33+6 (omien laskelmien mukaan)

Napaparka. Linea negraa ei ole ainakaan vielä ilmaantunut. E:stä  se kyllä lopulta ilmestyi, mutta ei ollut vielä näillä viikoilla hänestäkään esillä.

Vatsa alkaa olla aika komeasti tiellä jo, ja esimerkiksi jalkojen rasvauksen olen delegoinut armaalle miehelleni. Tekisi mieli pyytää palveluksia myös sukkien laitossa ja kenkien pukemisessa, mutta taitaisi olla sitten jo henkilökohtaisen avustajan paikka;) Kumarrella ei hirmuisesti huvita, se saa aikaan lihaskramppeja alavatsan venytetyissä lihasparoissa. Nukkuminen on nyt muutaman kuukauden kukkumisen jälkeen muuttunut ihanan syväksi. Sen keskeytti viime yönäkin vain esikoinen kolme kertaa, koira kerran oksentamalla alakerrassa matolle sekä oma pissahätä kaksi kertaa. Niin ja mahan kääntäminen käsiavuin kyljenvaihdon yhteydessä kertoja x :D Mutta niistä viis, sillä nyt nukahdan näiden välissä. Ennen valvoin koko loppuyön.

Nahkaa vauva venyttää oikein toden teolla, punkee päätä yhteen ilmansuuntaan, peppua toiseen ja jalkoja kolmanteen ja räpeltää jollain suunnalla vielä käsilläänkin. Kun kaikki nämä tapahtuvat samanaikaisesti on wow-faktori taattu, ja näkyy kauas. Myös sellaiset verkkaiset venytykset alkavat olla aika kivuliaita kun tyypillä on jo aika kovat luut ja voimaakin tuntuu löytyvän. Hikka pientä vaivaa usein päivässä, mutta ainakaan vielä ei ole ollut samanlaisia parin päivän mittaisia maratonhikkoja kuin esikoisella. Onneksi!

Eilisen stressi-itkaisuni (itkaisu siksi että se ei tyypillisestä tavasta poiketen kestänyt kuin muutaman minuutin ja dramatiikka loisti poissaolollaan) päätteeksi teimme myös makuuhuoneeseemme tilaa vauvan sängylle. Pian pitäisi myös hoitopöydän saapua kotiinsa lainapaikasta, ja sitten saan käydä läpi pienet vaatteet ja setviä sieltä nyt ainakin ne pienimmät ja sukupuolineutraaleimmat kaappiin. Esikoisellekin taisi tehdä hyvää nähdä että sille vauvalle äidin masussa on olemassa jokin paikkakin täällä kotona. Ainakin ensimmäisenä aamulla kävi läpi talon sängyt luetellen kenelle ne kuuluvat. Ilmeisesti vauvalla on sänky, hänellä itsellään on sänky ja isillä on sänky. Äidin sängyn olinpaikkaa ihmeteltiin hartaasti, missä sellainen on? Ehkäpä minua siksi huudellaan öisin niin ahkerasti, kun luullaan että seison yöt pitkät vartiossa portaikossa odottaen että jollakulla esiintyisi jokin tarve. Kun eihän minulla ole parempaa tekemistä, eikä sänkyä:)

Hankintoja pienelle ei ole kovin suuresti tehty, mutta olen kuitenkin tehnyt kunnianhimoisia suunnitelmia oikein kuvapostauksesta koskien niitä vähiä mitä on hankittu;)

Kyllä tämä kuulkaa vähiin käy ennen kuin loppuu!